Jouduin viime lauantaina viemään lapsenlapseni Lastenklinikalle röntgeniin. Opettavainen reissu, kun ei näitä lapsen hoitoon viemisiä ole muutamaan kymmeneen vuoteen enää kohdalleni osunut.
Emil-poika oli kaverinsa kanssa harrastanut vaarallista, mutta suosittua urheilua: yrittivät kaataa jalkapallomaalia. Se painaa pojan mukaan 60 kiloa.
"Me saatiin se jo lentämään ainakin kahden metrin korkeuteen", poika kehui, "kun kaaduin siihen alle ja huomasin, että maali putoaa jalan päälle. Sain vedettyä jalkaa pois sen verran, että se osui jalkaterän kohdalle. Onneksi oli tukevat lenkkarit."
Terveyskeskus epäili murtumaa ja antoi lähetteen röntgeniin lasten ja nuorten sairaalaan Töölöön.
Poliklinikalla oli aamulla klo 10 aikamoinen vilske. Sairaita tai kehitysvammaisia lapsia oli jonossa pilvin pimein. "Me tultiin tänne jo klo 8, mutta röntgen aukeaakin vasta klo 12", eräs äiti tuskaili.
Jonotettiin ja jonotettiin, lääkäriin, röntgeniin ja taas lääkäriin. "Miksi täällä on vain yksi lääkäri, vaikka on noin paljon tyhjiä huoneita?" Emil ihmetteli. Käytävällä oli tosiaan useampia vastaanottohoneita tyhjillään - ei ollut enempää lääkäreitä työvuorossa.
Emilillä oli vain neljä pientä jalkapöydän luiden murtumaa, joten kipsiä ei tarvittu. Kyynärsauvoilla ja tukisiteellä pärjäilee seuraavat viikot. Päästiin pois jo klo 14.30, kun ei tarvinnut jonottaa vielä kipsaukseen. Emil oli kyllä aika kuitti, meinasi nukahtaa taksiin. Hän lupasi, ettei enää ikinä yritä kaataa jalkapallomaalia.
Päivittäin poliklinikoilla jonottelee sairaita lapsia ja vanhuksia, kaiken päivää. Se on epäinhimillistä. Terveenäkin on tuskallista istua odottamassa tunnista toiseen.
Näistä jonoista ovat vastuussa ne päättäjät, jotka haluavat säästää terveydenhuollossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti