maanantai 28. syyskuuta 2009

Jalkapallo kansalle!

Bolivian presidentti Evo Morales aikoo kansallistaa Bolivian jalkapallomaajoukkueen. Tämä kertoo presidentin rakkaudesta tätä urheilulajia kohtaan, mutta myös hänen näkemyksestään, että jalkapallo on niitä avainaloja, joita ei pidä jättää pelkästään yksityisen bisneksen armoille.

Joka sunnuntai-ilta La Pazin jalkapallostadion herää eloon, kun kirkkaat valot syttyvät himmentäen tähtien valon. Pelin jälkeen ilotulitus räiskyy viileässä illassa ja jalkapallofanit täyttävät kadut heilutellen banderollejaan ja oluttölkkejään. Tämä tapahtuu aina riippumatta siitä, mikä poliittinen kriisi tai triumfi maassa on sillä hetkellä menneillään.

“Olipa meillä mikä tahansa juhlimisen aihe tai jonkin haaksirikon aiheuttama suru, jalkapallo on aina tärkeää Latinalaisessa Amerikassa, joskus tärkeämpää kuin mikään muu”, uruguaylainen kirjailija Eduardo Galeano kirjoittaa kirjassaan Jalkapalloa auringossa ja varjossa. .

Kun Bolivian joukkue äskettäin putosi karsinnoissa jalkapallon MM-kisoista, antaumuksellinen fani Morales teki uuden avauksen. Kun menestystä ei näytä entisillä konsteilla tulevan, ratkaistakoon joukkueen ongelmat valtion väliintulolla.

”Olemme surullisia joukkueemme esityksistä karsinnoissa”, Morales sanoi toimittajille. ”Tähän saakka jalkapallo on ollut yksityisten, itsenäisten yritysten hallinnassa, mutta ne eivät ole saaneet aikaan hyviä tuloksia. Kansallistaminen nostaisi maajoukkueen sille kuuluvaan arvoonsa.”

Bolivian lähihistoria osoittaa, että valtion hallinta joillakin aloilla on ollut tuottoisampaa kuin yksityinen bisnes - vaikka se ei aina olekaan idioottivarma ratkaisu. Moralesin aikana Bolivian valtio on usein toiminut ihmisten edun mukaisesti eikä esimerkiksi ylikansallisten yhtiöiden etujen takaamiseksi.

Kansallistettu teollisuus on tuottanut voittoa köyhälle hallitukselle. Sillä on saatu varoja kipeästi kaivattuihin sosiaalisiin uudistuksiin ja kehitystyöhön.

Moralesin suunnitelma jalkapallojoukkueen kansallistamisesta kertoo paljon hänen taloudellisesta visiostaan Bolivialle. Tämä visio ruokkii hänen kansansuosiotaan. Viimeaikaisten mielipidekyselyjen mukaan se myös varmistaa hänen valintansa uudelleen ensi joulukuussa, jopa suurella marginaalilla. Ja kertoohan kansallistamishanke myös hänen rakkaudestaan jalkapalloon, siihen urheilulajiin, joka johti hänet presidentin palatsiin.

Jalkapallokapteenista presidentiksi

Kun köyhän maanviljelijän poika Evo Morales oli 13-vuotias, jalkapallojoukkue Fraternidad (Veljeys) aloitti toimintansa pienessä kylässä Bolivian vuoristoseudulla. Moralesista tuli joukkueen kapteeni, pelaaja, erotuomari ja rahoituksen kerääjä. ”Olin ikään kuin joukkueen omistaja”, Morales kertoo. ”Minä keritsin laamoja saadaksemme villoja. Isäni auttoi minua - hän oli oikea urheilumies. Myimme villat ja ostimme rahoilla palloja ja peliasuja.”

Kun kuivuus pakotti perheen muuttamaan Chaparen alueelle ja ryhtymään kokan viljelijöiksi, Morales valittiin välittömästi kokaviljelijöiden ammattiyhdistyksen urheilujohtajaksi. Siitä asemasta hän sitten nousi vähitellen muihin tehtäviin ammattiliitossa ja pääsi eteenpäin myös vasemmistolaisessa politiikassa päätyen lopulta presidentiksi vuonna 2005.

Sittemmin hän on pelannut jalkapalloa La Pazissa muun muassa argentiinalaisen jalkapallolegendan Diego Maradonan kanssa. Siinä pelissä käytetyn pallon hän lähetti Fidel Castrolle ja kirjoitti siihen: ”Kunnioituksella, Fidelille”. Erään kerran hän jätti väliin päivällisen Chilen presidentin Michele Bacheletin kanssa pelatakseen jalkapalloa Santiagossa. Hänen joukkueensa voitti chileläiset numeroin 8 - 1.

Morales on oikealla tiellä pyrkiessään ottamaan Bolivian jalkapallon valtion hallintaan. Tämä miljardibisnes on hyödyttänyt rikasta eliittiä vuosikymmenet ja erottanut sen työväenluokan kulttuurista, joka kuitenkin ruokkii ja ylläpitää jalkapalloharrastusta Latinalaisessa Amerikassa.

“Jalkapallo yhdistää meitä”, Morales sanoi Fox Newsille viime vuonna. ”Siinä ei ole kysymys pelkästään mestaruuksista, palkinnoista ja mitaleista: Se merkitsee paljon enemmän. Jalkapallo saa meidät unohtamaan ne poliitikot, jotka ovat erityisiä ongelmiamme. Jopa köyhyys, vaikka vain 90 minuutiksi, joutuu luovuttamaan tämän sosiaalisen ilmiön edessä.”

sunnuntai 27. syyskuuta 2009

Tiukka pipo päähän ja vastatuuleen...

En voi kehuskella työväenluokkaisella sukutaustallani. Lähipiirissäni oli pikkuvirkamiehiä ja opettajia. Poliittista järjestäytymistä ei ollut, ei oikealle eikä vasemmalle. Neuvostoliitosta ei puhuttu mitään, ei hyvää eikä pahaa. Tästä taustasta oli aika pitkä matka poliittiseen toimintaan.

Kouluaikainen ystäväni Ritva pakotti minut vuonna 1969 tulemaan erääseen Hämäläisen osakunnan porukoitten järjestämään viikonloppuseminaariin. Se oli kuulemma oleellisen tärkeä juttu. Itse kuuluin Savolaiseen osakuntaan, jossa muistojeni mukaan vain tanssittiin, laulettiin, juotiin ja... haeskeltiin paria. Hämiksellä ehtivät vielä tehdä edellisten toimien lisäksi vallankumousta.

Seminaarissa kimppuuni hyökkäsi välittömästi lauma nuoria miehiä, koska olin uusi naama porukassa. Yksi työnsi käteeni karmean näköisen, tiheästi präntätyn lehdykän sanoen: lue Tiedonantaja! Toinen kuiskutti: liity Suomi-Neuvostoliitto-Seuraan! ja kolmas: liity Rauhanpuolustajiin!

Tuo porukka veti puoleensa kuin magneetti. Aloin liikkua niissä piireissä, ja pikku hiljaa liityin kaikkiin järjestöihin, joihin ”piti liittyä”. Jossain vaiheessa tilasin sen vaikealukuisen lehdenkin. 1973 olin jo kyynärpäitä myöten savessa ja myin Tiedonantajaa ovelta ovelle Vuosaaren työläiskortteleissa. Lehti piti tietysti aina lukea läpi, koska ”ase taistelussamme on Tiedonantaja” kuten vappumarsseilla huudettiin. Tunnollisena tyttönä luin lehteä ahkerasti, mutta nyt voin tunnustaa, että lintsasin erään ay-toimittajan tolkuttoman pitkien ja puuroisten jorinoitten lukemisessa.

Ensimmäisenä luin lehdestä Aleksandrovitsin pakinat. Ne pilkkasivat hauskasti ja terävästi porvarillista yhteiskuntaa ja ajan ilmiöitä. Kiitokset monista lukunautinnoista Aleksandrovitsille, joka tiettävästi vaikuttaa lehdessä edelleen.

1980-luvun alussa kommunistisen liikkeen sisäiset riidat sen kuin kiihtyivät. Välillä tuntui, että pahin vastustaja oli toinen toveri eikä porvari. SKP:tä alettiin ajaa alas ja puolueen kannattajat pirstoutuivat pieniksi ryhmiksi: kuka oli vaihtoehdon, kuka kolmannen tai neljännen linjan kannattaja. Minä liukenin siinä vaiheessa pois kaikista poliittisista järjestöistä ja päätin, että toimin jatkossa vain kansalaisliikkeissä. Kuten teinkin.

Avioeron myötä 1987 sekä mies että Tiekkarin tilaus muuttivat pois huushollistani. En tilannut lehteä itselleni, koska se oli mielestäni muuttunut ikäväksi ja ikävystyttäväksi osallistumalla sisäisiin tappeluihin.

SKP:n ja SKDL:n vielä savuaville raunioille perustettiin vuonna 1990 Vasemmistoliitto. Olin perustavassa kokouksessa Kulttuuritalolla. Tupa oli täysi ja tunnelma hyvä. Sinisilmäisesti toivoin, että nyt voitaisiin taas kaikki toimia yhdessä. Mutta eihän se niin mennyt. En ymmärtänyt osapuoliriitoihin osallistuneiden haavojen syvyyttä, koska itse olin jättäytynyt ulkopuolelle. Hajaannus siis vain syveni ja vaikuttaa vielä tänä päivänäkin.

1990-luvun alkupuolella tuli tarve tilata Tiedonantaja uudelleen ja ryhdyin myös lehden avustajaksi, koska olin tuota journalismiakin tilauskatkon aikana opiskellut.

Tänä päivänä Tiedonantaja on tietysti paljon lukijaystävällisempi lehti kuin 40 vuotta sitten. Viimeisin lehtiuudistus oli hyvä, näppärine vakiopalstoineen. Lehden ilmestymisen tarkoitus lienee se, että sitä luettaisiin - eikä oman erinomaisen viisauden esittely kuten alkuaikoina oli. Mutta edelleen Tiekkari nostaa sen kissan pöydälle, vetää tiukan pipon päähän ja kulkee rohkeasti vastatuuleen.

lauantai 19. syyskuuta 2009

"Suomi on sotaa käyvä siirtomaavalta"

Kirjailija Antti Tuuri kirjoitti tänään Helsingin Sanomien kolumnissaan tärkeistä asioista, näin:

"Me voisimme alkaa nyt puhua asioista niiden oikeilla nimillä: Suomi käy sotaa Naton joukkojen rinnalla Afganistanissa, ja kehitysmaissa Suomi on mukana teollisessa toiminnassa, jossa siirtomaan luonnonvaroja ryöstetään, luonto turmellaan, mieluisia vallanpitäjiä pidetään vallassa ja kansalaiset kurissa konekivääreillä.
Suomi on sotaa käyvä siirtomaavalta."

Parasta mitä hesari on viime aikoina julkaissut. Olen ollut itse tätä mieltä jo kauan, mutta turha kenentahansamarjaliisasiiran on näistä asioista pakista eikä hesari julkaisisi, jos sinne yrittäisin. Hyvä että Tuuri kirjoitti asioista oikeilla nimillä.

Ulkoministeriömme olisi syytä miettiä näitä asioita, jos miettimiskykyä löytyy.

Bolivia palasi tielle kohti sosialismia

Evo Moralesin 1997 perustama laajapohjainen ryhmittymä nimeltään Liike kohti sosialismia (Moviemento al Socialismo, MAS) voitti Boliviassa ...