Bolivian presidentti Evo Morales aikoo kansallistaa Bolivian jalkapallomaajoukkueen. Tämä kertoo presidentin rakkaudesta tätä urheilulajia kohtaan, mutta myös hänen näkemyksestään, että jalkapallo on niitä avainaloja, joita ei pidä jättää pelkästään yksityisen bisneksen armoille.
Joka sunnuntai-ilta La Pazin jalkapallostadion herää eloon, kun kirkkaat valot syttyvät himmentäen tähtien valon. Pelin jälkeen ilotulitus räiskyy viileässä illassa ja jalkapallofanit täyttävät kadut heilutellen banderollejaan ja oluttölkkejään. Tämä tapahtuu aina riippumatta siitä, mikä poliittinen kriisi tai triumfi maassa on sillä hetkellä menneillään.
“Olipa meillä mikä tahansa juhlimisen aihe tai jonkin haaksirikon aiheuttama suru, jalkapallo on aina tärkeää Latinalaisessa Amerikassa, joskus tärkeämpää kuin mikään muu”, uruguaylainen kirjailija Eduardo Galeano kirjoittaa kirjassaan Jalkapalloa auringossa ja varjossa. .
Kun Bolivian joukkue äskettäin putosi karsinnoissa jalkapallon MM-kisoista, antaumuksellinen fani Morales teki uuden avauksen. Kun menestystä ei näytä entisillä konsteilla tulevan, ratkaistakoon joukkueen ongelmat valtion väliintulolla.
”Olemme surullisia joukkueemme esityksistä karsinnoissa”, Morales sanoi toimittajille. ”Tähän saakka jalkapallo on ollut yksityisten, itsenäisten yritysten hallinnassa, mutta ne eivät ole saaneet aikaan hyviä tuloksia. Kansallistaminen nostaisi maajoukkueen sille kuuluvaan arvoonsa.”
Bolivian lähihistoria osoittaa, että valtion hallinta joillakin aloilla on ollut tuottoisampaa kuin yksityinen bisnes - vaikka se ei aina olekaan idioottivarma ratkaisu. Moralesin aikana Bolivian valtio on usein toiminut ihmisten edun mukaisesti eikä esimerkiksi ylikansallisten yhtiöiden etujen takaamiseksi.
Kansallistettu teollisuus on tuottanut voittoa köyhälle hallitukselle. Sillä on saatu varoja kipeästi kaivattuihin sosiaalisiin uudistuksiin ja kehitystyöhön.
Moralesin suunnitelma jalkapallojoukkueen kansallistamisesta kertoo paljon hänen taloudellisesta visiostaan Bolivialle. Tämä visio ruokkii hänen kansansuosiotaan. Viimeaikaisten mielipidekyselyjen mukaan se myös varmistaa hänen valintansa uudelleen ensi joulukuussa, jopa suurella marginaalilla. Ja kertoohan kansallistamishanke myös hänen rakkaudestaan jalkapalloon, siihen urheilulajiin, joka johti hänet presidentin palatsiin.
Jalkapallokapteenista presidentiksi
Kun köyhän maanviljelijän poika Evo Morales oli 13-vuotias, jalkapallojoukkue Fraternidad (Veljeys) aloitti toimintansa pienessä kylässä Bolivian vuoristoseudulla. Moralesista tuli joukkueen kapteeni, pelaaja, erotuomari ja rahoituksen kerääjä. ”Olin ikään kuin joukkueen omistaja”, Morales kertoo. ”Minä keritsin laamoja saadaksemme villoja. Isäni auttoi minua - hän oli oikea urheilumies. Myimme villat ja ostimme rahoilla palloja ja peliasuja.”
Kun kuivuus pakotti perheen muuttamaan Chaparen alueelle ja ryhtymään kokan viljelijöiksi, Morales valittiin välittömästi kokaviljelijöiden ammattiyhdistyksen urheilujohtajaksi. Siitä asemasta hän sitten nousi vähitellen muihin tehtäviin ammattiliitossa ja pääsi eteenpäin myös vasemmistolaisessa politiikassa päätyen lopulta presidentiksi vuonna 2005.
Sittemmin hän on pelannut jalkapalloa La Pazissa muun muassa argentiinalaisen jalkapallolegendan Diego Maradonan kanssa. Siinä pelissä käytetyn pallon hän lähetti Fidel Castrolle ja kirjoitti siihen: ”Kunnioituksella, Fidelille”. Erään kerran hän jätti väliin päivällisen Chilen presidentin Michele Bacheletin kanssa pelatakseen jalkapalloa Santiagossa. Hänen joukkueensa voitti chileläiset numeroin 8 - 1.
Morales on oikealla tiellä pyrkiessään ottamaan Bolivian jalkapallon valtion hallintaan. Tämä miljardibisnes on hyödyttänyt rikasta eliittiä vuosikymmenet ja erottanut sen työväenluokan kulttuurista, joka kuitenkin ruokkii ja ylläpitää jalkapalloharrastusta Latinalaisessa Amerikassa.
“Jalkapallo yhdistää meitä”, Morales sanoi Fox Newsille viime vuonna. ”Siinä ei ole kysymys pelkästään mestaruuksista, palkinnoista ja mitaleista: Se merkitsee paljon enemmän. Jalkapallo saa meidät unohtamaan ne poliitikot, jotka ovat erityisiä ongelmiamme. Jopa köyhyys, vaikka vain 90 minuutiksi, joutuu luovuttamaan tämän sosiaalisen ilmiön edessä.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti