Kuuntelin äskettäin pitkästä aikaa Vladimir Vysotskin laulun Valhe ja totuus, joka on kirjoitettu 1960- tai 70-luvulla. Hienosti tuo laulu kuvaa tätäkin aikaa ja mediayhteiskuntaa, vaikka sen piikki oli suunnattu aikoinaan ihan toisenlaiseen yhteiskuntaan. Siinä kerrotaan, miten Valhe varasti Totuuden vaatteet ja lähti kiertämään maailmaa Totuuden kultaisissa vaunuissa. Kansa hurrasi valheelliselle Totuudelle. Oikea Totuus joutui lähtemään kadulle alastomana ja ihmiset alkoivat kivittää häntä, kun hän väitti olevansa Totuus. ”Totuuden tunnemme kyllä, hän kulkee kultaisin vaattein, niin hieno hän on ... ruoskitaan petturi, ruoskitaan jumalaton!”
* * *
Nykyään monenlaiset valheet kiertävät maailmaa kultaisissa vaunuissaan, valtamedian suitsutuksen saattelemina. Ihmiset eivät tunnista huijauksia, koska epäilijöiden äänet peitellään valheen valtavaan informaatiotulvaan. Huijausten paljastajia pilkataan ja usein heidät leimataan halveksivasti ”salaliittoteoreetikoiksi”.
Sikainfluenssa valtasi maailman tai pikemminkin median puolitoista vuotta sitten. Viime aikoina tätä pandemiaa on kyseenalaistettu ja viranomaiset ovat myöntäneet, että Suomeen ostettu rokote oli puutteellisesti testattu. Terveydenhuollon ja sikainfluessarokotteen laitos THL tutkii nyt lasten narkolepsia-tapauksia, joilla epäillään olevan yhteyttä rokotteeseen. Rokotukset on keskeytetty. Veikkaan, että THL ei kuitenkaan löydä yhteyttä. Varastossa kun on vielä pari miljoonaa rokoteannosta. Tämä THL muuten saa rahoitusta Suomeen ostetun rokotteen valmistajalta, GlaxoSmithKlinelta. Hankintaa ei kilpailutettu.
Muistatteko vielä lintuinfluenssan, ”pandemian”, josta silloinen pääministerimme Matti V. kovasti varoitteli? Se kampanja ei kuitenkaan saanut ilmaa siipiensä alle, vaan kuivahti kasaan. Rokotetta kuitenkin ostettiin varastoon.
On tietysti tuhoisampiakin ”kampanjoita” lähetetty kiertämään maailmaa kuin nuo lääketeollisuuden masinoimat pandemiat. Kultaisissa vaunuissaan kulki 7 vuotta sitten valhe Irakin joukkotuhoaseista. Tällä valheella oli traagiset seuraukset.
Äskettäin yritettiin kivittää yksi totuudenpuhuja. Wikileaks-sivuston perustaja Julian Assange sai Ruotsissa raiskaussyytteen, joka tosin jouduttiin perättömänä perumaan. Mutta Assangea ei ole tähän mennessä vapautettu kaikista syytteistä. Assange syyttää jupakasta Pentagonia, joka on uhkaillut häntä ”vakavilla seurauksilla”. Hän sanoo odottaneensa juuri seksiskandaalia. Assangea ei voida mitätöidä valehtelijaksi, koska hän paljasti vain aitoja, salaisia dokumentteja Afganistanin sodasta. Jotain tarttis miehelle tehdä, miettii Pentagonin aivoriihi kuumeisesti.
* * *
Meillä Suomessa on taas kerran alkamassa oma kansallinen huijauskampanja. Sen seuraukset ovat yleensä olleet suurelle osalle kansaa aika ikävät.. Köyhistä luvataan pitää hyvää huolta, vanhukset hoitaa, nuoret työllistää ja lapsiperheiden asemaa kohentaa. Tutkimusten mukaan suomalaisten suuri enemmistö kannattaa kaikkea tätä ja haluaa hyvinvointivaltion säilyvän. Sitä siis luvataan kaikkien puolueiden vaalikampanjoissa.
En syyllistä ihmisiä siitä, että he uskovat totuuden vaatteissa kulkevia poliitikkoja ja äänestävät vaaleissa niitä, jotka lupaavat kaikkea hyvää. Suomalainen uskoo, kun sanotaan. Ja muisti on lyhyt.
Miten saada ihmiset ymmärtämään vallan kahvassa olevien puolueiden sanojen ja tekojen ikuinen ristiriita?
perjantai 3. syyskuuta 2010
maanantai 24. toukokuuta 2010
Pieni palanen Evoa
Viime perjantaina Suomeen saapui eräs karismaattinen aymara-intiaani. Hän saapui viralliselle vierailulle presidentti Tarja Halosen kutsusta. Valtamedia kuitenkin päätti, että tälle valtiovieraalle ei levitellä ”punaista mattoa” – symbolisesti. Se suorastaan vaikeni alussa koko tapauksesta.
Vaikenemiseen on syynsä. Tämä mies, Bolivian presidentti Evo Morales, on vaarallinen. Hän on liian oikeassa kaikessa mitä puhuu ja tekee. Hän asettaa meidät kaikki valinnan eteen: ”Pelastamme joko kapitalismin tai pelastamme maapallon”. Kuulija saa valita. Evo on valinnut maapallon pelastamisen.
Yliopistolla puhuessaan hän sanoi paljon viisaita sanoja. Tuon edellä olevan lisäksi haluan poimia tämän: ”Peruspalvelut on Bolivian perustuslaissa määritelty ihmisoikeuksiksi. Sen vuoksi ne eivät voi olla yksityisen bisneksen voitontavoittelun armoilla.” Voi hyvänen aika, eihän tällaista voi raportoida Suomessa.
* * *
Vastustan ehdottomasti henkilöpalvontaa. Sehän on typerää. Semmoista oli Natsi-Saksassa ja Stalinin Neuvostoliitossa – hyi hyi. Ja vielä kerran hyi.
Evo Moralesin kansalaistapaamisten organisaattori Teivo Teivainenkin varoitteli ennen vierailua, että ”ei sitten mitään henkilöpalvontaa”. Niinpä bolivialaisen yhteisön järjestämissä kansanjuhlissa Talin kentällä ja Senaatintorilla ei ollut yhtään Viva Evo –kylttiä, kuvaa tai muutakaan henkilöön viittaavaa. Oli vain Bolivian lippuja ja whipaloita, Andien alkuperäiskansojen lippuja. Vaatimaton intiaanipresidentti olisi varmaan vain kokenut itsensä vaivautuneeksi henkilöön menevästä ylistämisestä.
Kaikesta tästä huolimatta suoritin hiljaisena omaa näkymätöntä henkilöpalvontaani koko Evon vierailun ajan. Tunnnustan - ja kestän kyllä moitteenne! Tavoitteenani oli saada muistoksi ikioma hyvä lähikuva pienellä kamerallani ja aistia Evo mahdollisimman läheltä. Ihmisestä voi aistia lähituntumassa, millainen hän oikeasti on.
En ollut suinkaan ainoa, joka halusi oman pienen palasen Evoa muistoksi. Yliopiston juhlasalissa esimerkiksi bolivialainen äiti toi pienen lapsensa Evon syliin – sehän on selvää henkilöpalvontaa!
Evon lähdettyä yliopistolta juttelin rakkaan sukulaiseni Johannan kanssa tästä ilmiöstä., halusta saada ikioma muisto karismaattisesta johtajasta. Johanna oli iloinen kuin peipponen, kun oli juuri saanut oman palasensa. Kun Evo istahti pois vievän auton takapenkille, Johanna oli aivan vieressä. Hän kumartui auton ikkunaan, hymyili ja vilkutti ja Evo hymyili, katsoi silmiin ja vilkutti takaisin. Johannan ikioma palanen Evoa!
* * *
Talin jalkapallokentälle tullessaan Evo näytti suhteellisen iloiselta. Pääsin metrin päähän hänestä toimittaja-aitiossa, mutta tungos oli hirveä. Lähikuva ei onnistunut isojen kameroiden rynnistyksessä.
Evo on 50-vuotias, mutta hän näyttää läheltä katsoen nuorekkaalta tai iättömältä. Kuuntelin tarkasti ääntä, jota en näin läheltä luonnossa ehkä koskaan enää tulisi kuulemaan. Painoin mieleeni äänen värin. Ääni oli hämmästyttävän hiljainen.
Kyttäsin koko tunnin matsin ajan kentän laidalla, että pallo toisi Evon kohdalleni (en sentään juoksennellut laitaa pitkin perässä). Ei tuonut. Sain kuitenkin muutaman onnistuneen kuvan kauempaa. Mutta ei lähikuvaa.
Yllättäen Evo häipyi kentältä pää painuksissa, kättelemättä ja huiskuttamatta, ikään kuin kentältä ulosajettuna. Ilman mitään suosionosoitusten kalastelua.
* * *
Seuraavan päivän Senaatintorin kansanjuhlaan Evo ei ehtinyt ollenkaan. Hän oli virallisen lounaan jälkeen mennyt vielä tapaamaan Outokummun miehiä.
Kansalaisjärjestötapaamisessa yliopistolla noin 30 järjestöjen edustajaa odotti runsaan tunnin Evon tapaamista. Monet olivat varautuneet pitkin puhein ja lahjoin. Aika hupeni kuitenkin alle 10 minuutiksi. Pistin muutaman lauseen mittaisen puheeni takaisin laukkuun ja päätin keskittyä sen lähikuvan ottamiseen. Sitä varten olin istuutunut tuolille lähimmäksi sohvaa, jolle Evon seurueen piti istuutuman. Siitä oli hyvä mahdollisuus myös aistia Evo mahdollisimman läheltä.
Kun otin kamerani esille, yliopiston airut (= järjestysnainen) ilmoitti, että täällä on sitten valokuvaaminen kielletty. Oi voi. Pistin siis kiltisti kamerani laukkuun takaisin.
Evo saapui tapaamiseen vakavana ja lopen uupuneena. Ei hymyillyt, ei huiskutellut eikä tervehtinyt ketään. Ei siis kalastellut suosiota. Hän kieltäytyi sampanjasta, pyysi kupin kahvia, lysähti sohvalle. Hän olisi todella tarvinnut sen 10 minuuttia lepotaukoon ennen luentoa. Hän alkoi mumista kuin itsekseen. Pyysi anteeksi, että on myöhässä, kun pitää noita kauppasuhteitakin hoitaa. Masentunut ilme kirkastui hiukan, kun hän hämmästeli, että ”onpa teillä ystävällinen presidentti. Hän oli minulle hyvin ystävällinen”. Voin hyvin kuvitella Tarjan ihastuneen ilmeen ja leveän hymyn, kun sai tavata kerrankin ihastuttavan valtiovieraan kravattikaulaisten kuivien kääkkien sijaan. Eikä Tarja varmaan ilmastoasioistakaan esittänyt eriävää mielipidettä.
Kesken Evon muminan jostain kuului kännykkäkameran kuuluvat räpsähdykset. Jussi Pakkasvirta se siellä otti ikioman palansa Evoa. Airut meni huomauttamaan, että täällä ei saa kuvata. ”Ei niin”, sanoi Pakkasvirta ja pisti tyytyväisenä hymyillen puhelimen taskuunsa. Voi että harmitti, että minulla ei ollut siviilirohkeutta seurata professorin anarkistista esimerkkiä.
* * *
Yliopiston suuri juhlasali täyttyi ennen Evon puhetta ääriään myöten - ja lattiatkin olisivat olleet täynnä, jos poliisi olisi antanut luvan. Mutta ns. turvallisuussyistä vain istumapaikoilla, joita oli 800, sai olla väkeä.
Luento oli hiljaista paatoksetonta puhetta ihmiseltä ihmiselle. Evon yrittäessä poistua luennon jälkeen bolivialainen äiti toi taas lapsensa hänen syliinsä. Lapsi sai ison palasen Evoa. Valtava lauma kuvaajia ryntäsi kuvaamaan tapahtumaa, minä muiden seassa, ottamassa taas sitä lähikuvaa. Evo jäi lauman puristuksiin. Kuva ei onnistunut kovin hyvin vieläkään, aina oli joku pää edessä.
Mutta otinpa kuitenkin oman palaseni Evosta, salaa. Tungoksessa huomasin, että Evo oli kietonut kätensä lapsensa tuoneen äidin vyötärölle. En voinut vastustaa kiusausta, olin kosketusetäisyydellä. Painoin koko kämmeneni hetkeksi Evon käden selkämyksen päälle. Evon käsi oli viileä, minun oli lämmin ja hikinen. Evo hätkähti selvästi ja yritti katsoa taakseen, mutta ei tungoksessa päässyt kääntymään.
Nämä lähikontaktit vaikuttivat minuun syvästi. Katselen oikeaa kämmentäni. Se on selvästi punaisempi kuin vasen, edelleen.
Vaikenemiseen on syynsä. Tämä mies, Bolivian presidentti Evo Morales, on vaarallinen. Hän on liian oikeassa kaikessa mitä puhuu ja tekee. Hän asettaa meidät kaikki valinnan eteen: ”Pelastamme joko kapitalismin tai pelastamme maapallon”. Kuulija saa valita. Evo on valinnut maapallon pelastamisen.
Yliopistolla puhuessaan hän sanoi paljon viisaita sanoja. Tuon edellä olevan lisäksi haluan poimia tämän: ”Peruspalvelut on Bolivian perustuslaissa määritelty ihmisoikeuksiksi. Sen vuoksi ne eivät voi olla yksityisen bisneksen voitontavoittelun armoilla.” Voi hyvänen aika, eihän tällaista voi raportoida Suomessa.
* * *
Vastustan ehdottomasti henkilöpalvontaa. Sehän on typerää. Semmoista oli Natsi-Saksassa ja Stalinin Neuvostoliitossa – hyi hyi. Ja vielä kerran hyi.
Evo Moralesin kansalaistapaamisten organisaattori Teivo Teivainenkin varoitteli ennen vierailua, että ”ei sitten mitään henkilöpalvontaa”. Niinpä bolivialaisen yhteisön järjestämissä kansanjuhlissa Talin kentällä ja Senaatintorilla ei ollut yhtään Viva Evo –kylttiä, kuvaa tai muutakaan henkilöön viittaavaa. Oli vain Bolivian lippuja ja whipaloita, Andien alkuperäiskansojen lippuja. Vaatimaton intiaanipresidentti olisi varmaan vain kokenut itsensä vaivautuneeksi henkilöön menevästä ylistämisestä.
Kaikesta tästä huolimatta suoritin hiljaisena omaa näkymätöntä henkilöpalvontaani koko Evon vierailun ajan. Tunnnustan - ja kestän kyllä moitteenne! Tavoitteenani oli saada muistoksi ikioma hyvä lähikuva pienellä kamerallani ja aistia Evo mahdollisimman läheltä. Ihmisestä voi aistia lähituntumassa, millainen hän oikeasti on.
En ollut suinkaan ainoa, joka halusi oman pienen palasen Evoa muistoksi. Yliopiston juhlasalissa esimerkiksi bolivialainen äiti toi pienen lapsensa Evon syliin – sehän on selvää henkilöpalvontaa!
Evon lähdettyä yliopistolta juttelin rakkaan sukulaiseni Johannan kanssa tästä ilmiöstä., halusta saada ikioma muisto karismaattisesta johtajasta. Johanna oli iloinen kuin peipponen, kun oli juuri saanut oman palasensa. Kun Evo istahti pois vievän auton takapenkille, Johanna oli aivan vieressä. Hän kumartui auton ikkunaan, hymyili ja vilkutti ja Evo hymyili, katsoi silmiin ja vilkutti takaisin. Johannan ikioma palanen Evoa!
* * *
Talin jalkapallokentälle tullessaan Evo näytti suhteellisen iloiselta. Pääsin metrin päähän hänestä toimittaja-aitiossa, mutta tungos oli hirveä. Lähikuva ei onnistunut isojen kameroiden rynnistyksessä.
Evo on 50-vuotias, mutta hän näyttää läheltä katsoen nuorekkaalta tai iättömältä. Kuuntelin tarkasti ääntä, jota en näin läheltä luonnossa ehkä koskaan enää tulisi kuulemaan. Painoin mieleeni äänen värin. Ääni oli hämmästyttävän hiljainen.
Kyttäsin koko tunnin matsin ajan kentän laidalla, että pallo toisi Evon kohdalleni (en sentään juoksennellut laitaa pitkin perässä). Ei tuonut. Sain kuitenkin muutaman onnistuneen kuvan kauempaa. Mutta ei lähikuvaa.
Yllättäen Evo häipyi kentältä pää painuksissa, kättelemättä ja huiskuttamatta, ikään kuin kentältä ulosajettuna. Ilman mitään suosionosoitusten kalastelua.
* * *
Seuraavan päivän Senaatintorin kansanjuhlaan Evo ei ehtinyt ollenkaan. Hän oli virallisen lounaan jälkeen mennyt vielä tapaamaan Outokummun miehiä.
Kansalaisjärjestötapaamisessa yliopistolla noin 30 järjestöjen edustajaa odotti runsaan tunnin Evon tapaamista. Monet olivat varautuneet pitkin puhein ja lahjoin. Aika hupeni kuitenkin alle 10 minuutiksi. Pistin muutaman lauseen mittaisen puheeni takaisin laukkuun ja päätin keskittyä sen lähikuvan ottamiseen. Sitä varten olin istuutunut tuolille lähimmäksi sohvaa, jolle Evon seurueen piti istuutuman. Siitä oli hyvä mahdollisuus myös aistia Evo mahdollisimman läheltä.
Kun otin kamerani esille, yliopiston airut (= järjestysnainen) ilmoitti, että täällä on sitten valokuvaaminen kielletty. Oi voi. Pistin siis kiltisti kamerani laukkuun takaisin.
Evo saapui tapaamiseen vakavana ja lopen uupuneena. Ei hymyillyt, ei huiskutellut eikä tervehtinyt ketään. Ei siis kalastellut suosiota. Hän kieltäytyi sampanjasta, pyysi kupin kahvia, lysähti sohvalle. Hän olisi todella tarvinnut sen 10 minuuttia lepotaukoon ennen luentoa. Hän alkoi mumista kuin itsekseen. Pyysi anteeksi, että on myöhässä, kun pitää noita kauppasuhteitakin hoitaa. Masentunut ilme kirkastui hiukan, kun hän hämmästeli, että ”onpa teillä ystävällinen presidentti. Hän oli minulle hyvin ystävällinen”. Voin hyvin kuvitella Tarjan ihastuneen ilmeen ja leveän hymyn, kun sai tavata kerrankin ihastuttavan valtiovieraan kravattikaulaisten kuivien kääkkien sijaan. Eikä Tarja varmaan ilmastoasioistakaan esittänyt eriävää mielipidettä.
Kesken Evon muminan jostain kuului kännykkäkameran kuuluvat räpsähdykset. Jussi Pakkasvirta se siellä otti ikioman palansa Evoa. Airut meni huomauttamaan, että täällä ei saa kuvata. ”Ei niin”, sanoi Pakkasvirta ja pisti tyytyväisenä hymyillen puhelimen taskuunsa. Voi että harmitti, että minulla ei ollut siviilirohkeutta seurata professorin anarkistista esimerkkiä.
* * *
Yliopiston suuri juhlasali täyttyi ennen Evon puhetta ääriään myöten - ja lattiatkin olisivat olleet täynnä, jos poliisi olisi antanut luvan. Mutta ns. turvallisuussyistä vain istumapaikoilla, joita oli 800, sai olla väkeä.
Luento oli hiljaista paatoksetonta puhetta ihmiseltä ihmiselle. Evon yrittäessä poistua luennon jälkeen bolivialainen äiti toi taas lapsensa hänen syliinsä. Lapsi sai ison palasen Evoa. Valtava lauma kuvaajia ryntäsi kuvaamaan tapahtumaa, minä muiden seassa, ottamassa taas sitä lähikuvaa. Evo jäi lauman puristuksiin. Kuva ei onnistunut kovin hyvin vieläkään, aina oli joku pää edessä.
Mutta otinpa kuitenkin oman palaseni Evosta, salaa. Tungoksessa huomasin, että Evo oli kietonut kätensä lapsensa tuoneen äidin vyötärölle. En voinut vastustaa kiusausta, olin kosketusetäisyydellä. Painoin koko kämmeneni hetkeksi Evon käden selkämyksen päälle. Evon käsi oli viileä, minun oli lämmin ja hikinen. Evo hätkähti selvästi ja yritti katsoa taakseen, mutta ei tungoksessa päässyt kääntymään.
Nämä lähikontaktit vaikuttivat minuun syvästi. Katselen oikeaa kämmentäni. Se on selvästi punaisempi kuin vasen, edelleen.
perjantai 8. tammikuuta 2010
Kivikasoja ja kirjanpitoa
Löysin kellastuneen muistilapun, jossa Yoko Ono kehottaa tekemään Puhdistusteoksen tähän tapaan: ”Luetteloi elämäsi surut ja numeroi ne. Kasaa vastaava määrä kiviä. Lisää kivi aina, kun on surua. Polta lista ja arvosta kivikasan kauneutta.
Luetteloi elämäsi ilot ja numeroi ne. Kasaa vastaava määrä kiviä. Lisää kivi aina kun on iloa. Vertaa kivikasaa surujen vastaavaan.”
Jäin pohtimaan Yokon kivikasoja. Ovatko kaikki kivet saman kokoisia? Vai onko John Lennonin kuolema iso musta möykky, joka hallitsee surukivien kasaa?
Ihmisluonnossa on hiukkasen kirjanpitäjää. Elämä tapahtumat, asiat ja ihmiset kirjataan omassa mielessä debetiin tai kreditiin, plussan tai miinuksen puolelle. Pientä tilinpäätöstä tehdään useimmiten vuoden ja vuosikymmenen vaihtuessa.
* * *
Kansainvälisellä tasolla viime vuosikymmenen tilinpäätös jää mielessäni pahasti miinukselle. Suurimpia tragedioita olivat Afganistanin ja Irakin sodat, jotka edelleen vaativat uhreja lähes päivittäin. USAn kansa sai kaksi uutta vietnamia.
Yksi suurista tragedioista on palestiinalaisten tilanne. Ilman sen suurempaa kansainvälistä tuomiota Israel eristi heidät betonimuurilla. Berliinin muuri oli aikoinaan häpeäpilkku ja tuomittavaa vapauden riistoa, Palestiinan muuri checkpointeineen sen sijaan on Israelin turvallisuutta. Gazan kaistale on muutettu keskitysleiriksi, josta Israel voi katkaista sähkön, veden ja kaikki huoltoyhteydet milloin huvittaa. Vuosi sitten Gaza pommitettiin hajalle kansainvälisen yhteisön katsellessa kylmästi sivusta. Jäljelle jäi isoja surukivikasoja. Mutta Palestiinan kansa on ihme, joka nousee tuhkasta ja raunioista kuin feniks-lintu, kerta toisensa jälkeen.
Viime vuosikymmenellä syttyi kaikesta huolimatta uusia toivon tähtiä. Latinalainen Amerikka kääntyi vasemmalle, kansa toisensa jälkeen, enemmän tai vähemmän. Köyhät kansat saivat toivoa paremmasta, kansan lukutaitoa kohennettiin, terveydenhoitoa parannettiin ja sosiaaliturvaa alettiin rakentaa. Maiden rikkaat eliitit kärvistelevät vähemmistössä, kun maanosan politiikan valtavirta Venezuelan Hugo Chavezin johdolla on kääntynyt imperialismin ja uusliberismin vastaiseksi. Kova tappio koko maailman vasemmistolle olisi Latinalaisen Amerikan vallankumouksen murskaaminen ulkopuolisten sekaantumisella. Hondurasin sotilasvallankaappaus viime vuonna oli pelottava taka-askel.
* * *
Elämä ei tietysti ole pelkkää plussaa ja miinusta. On myös arvoituksellisia ja ratkaisemattomia asioita ja asioita, jotka pitää kirjata sekä plussaksi että miinukseksi. Yksi arvoitus on, onko kansalaisaktivismi jo siirtymässä kaduilta internettiin. Nyt näyttäisi siltä, että kansa ei hevin lähde kaduille tietokoneensa ääreltä. Nettiadresseja perustetaan joka asiasta ja ihmiset ”osallistuvat” klikkaamalla itsensä siihen ja tuohon hyvää asiaa ajavaan ryhmään facebookissa.
Tämän toiminnan vaikuttavuus on toistaiseksi ollut vähäistä, mutta ei ihan olematonta. Media on huomioinut muun muassa Helsingin kirjastojen lopettamista vastaan facebookissa nousseet 20 000 kansalaista. Sillä oli myös vaikutusta poliitikkojen päätöksiin. Toivon, että mielenosoitukset eivät kokonaan siirry nettiin. Mielenosoittaminen kadulla on hauskaa!
Luetteloi elämäsi ilot ja numeroi ne. Kasaa vastaava määrä kiviä. Lisää kivi aina kun on iloa. Vertaa kivikasaa surujen vastaavaan.”
Jäin pohtimaan Yokon kivikasoja. Ovatko kaikki kivet saman kokoisia? Vai onko John Lennonin kuolema iso musta möykky, joka hallitsee surukivien kasaa?
Ihmisluonnossa on hiukkasen kirjanpitäjää. Elämä tapahtumat, asiat ja ihmiset kirjataan omassa mielessä debetiin tai kreditiin, plussan tai miinuksen puolelle. Pientä tilinpäätöstä tehdään useimmiten vuoden ja vuosikymmenen vaihtuessa.
* * *
Kansainvälisellä tasolla viime vuosikymmenen tilinpäätös jää mielessäni pahasti miinukselle. Suurimpia tragedioita olivat Afganistanin ja Irakin sodat, jotka edelleen vaativat uhreja lähes päivittäin. USAn kansa sai kaksi uutta vietnamia.
Yksi suurista tragedioista on palestiinalaisten tilanne. Ilman sen suurempaa kansainvälistä tuomiota Israel eristi heidät betonimuurilla. Berliinin muuri oli aikoinaan häpeäpilkku ja tuomittavaa vapauden riistoa, Palestiinan muuri checkpointeineen sen sijaan on Israelin turvallisuutta. Gazan kaistale on muutettu keskitysleiriksi, josta Israel voi katkaista sähkön, veden ja kaikki huoltoyhteydet milloin huvittaa. Vuosi sitten Gaza pommitettiin hajalle kansainvälisen yhteisön katsellessa kylmästi sivusta. Jäljelle jäi isoja surukivikasoja. Mutta Palestiinan kansa on ihme, joka nousee tuhkasta ja raunioista kuin feniks-lintu, kerta toisensa jälkeen.
Viime vuosikymmenellä syttyi kaikesta huolimatta uusia toivon tähtiä. Latinalainen Amerikka kääntyi vasemmalle, kansa toisensa jälkeen, enemmän tai vähemmän. Köyhät kansat saivat toivoa paremmasta, kansan lukutaitoa kohennettiin, terveydenhoitoa parannettiin ja sosiaaliturvaa alettiin rakentaa. Maiden rikkaat eliitit kärvistelevät vähemmistössä, kun maanosan politiikan valtavirta Venezuelan Hugo Chavezin johdolla on kääntynyt imperialismin ja uusliberismin vastaiseksi. Kova tappio koko maailman vasemmistolle olisi Latinalaisen Amerikan vallankumouksen murskaaminen ulkopuolisten sekaantumisella. Hondurasin sotilasvallankaappaus viime vuonna oli pelottava taka-askel.
* * *
Elämä ei tietysti ole pelkkää plussaa ja miinusta. On myös arvoituksellisia ja ratkaisemattomia asioita ja asioita, jotka pitää kirjata sekä plussaksi että miinukseksi. Yksi arvoitus on, onko kansalaisaktivismi jo siirtymässä kaduilta internettiin. Nyt näyttäisi siltä, että kansa ei hevin lähde kaduille tietokoneensa ääreltä. Nettiadresseja perustetaan joka asiasta ja ihmiset ”osallistuvat” klikkaamalla itsensä siihen ja tuohon hyvää asiaa ajavaan ryhmään facebookissa.
Tämän toiminnan vaikuttavuus on toistaiseksi ollut vähäistä, mutta ei ihan olematonta. Media on huomioinut muun muassa Helsingin kirjastojen lopettamista vastaan facebookissa nousseet 20 000 kansalaista. Sillä oli myös vaikutusta poliitikkojen päätöksiin. Toivon, että mielenosoitukset eivät kokonaan siirry nettiin. Mielenosoittaminen kadulla on hauskaa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)