Pieni palanen Evoa

Viime perjantaina Suomeen saapui eräs karismaattinen aymara-intiaani. Hän saapui viralliselle vierailulle presidentti Tarja Halosen kutsusta. Valtamedia kuitenkin päätti, että tälle valtiovieraalle ei levitellä ”punaista mattoa” – symbolisesti. Se suorastaan vaikeni alussa koko tapauksesta.

Vaikenemiseen on syynsä. Tämä mies, Bolivian presidentti Evo Morales, on vaarallinen. Hän on liian oikeassa kaikessa mitä puhuu ja tekee. Hän asettaa meidät kaikki valinnan eteen: ”Pelastamme joko kapitalismin tai pelastamme maapallon”. Kuulija saa valita. Evo on valinnut maapallon pelastamisen.

Yliopistolla puhuessaan hän sanoi paljon viisaita sanoja. Tuon edellä olevan lisäksi haluan poimia tämän: ”Peruspalvelut on Bolivian perustuslaissa määritelty ihmisoikeuksiksi. Sen vuoksi ne eivät voi olla yksityisen bisneksen voitontavoittelun armoilla.” Voi hyvänen aika, eihän tällaista voi raportoida Suomessa.

* * *

Vastustan ehdottomasti henkilöpalvontaa. Sehän on typerää. Semmoista oli Natsi-Saksassa ja Stalinin Neuvostoliitossa – hyi hyi. Ja vielä kerran hyi.

Evo Moralesin kansalaistapaamisten organisaattori Teivo Teivainenkin varoitteli ennen vierailua, että ”ei sitten mitään henkilöpalvontaa”. Niinpä bolivialaisen yhteisön järjestämissä kansanjuhlissa Talin kentällä ja Senaatintorilla ei ollut yhtään Viva Evo –kylttiä, kuvaa tai muutakaan henkilöön viittaavaa. Oli vain Bolivian lippuja ja whipaloita, Andien alkuperäiskansojen lippuja. Vaatimaton intiaanipresidentti olisi varmaan vain kokenut itsensä vaivautuneeksi henkilöön menevästä ylistämisestä.

Kaikesta tästä huolimatta suoritin hiljaisena omaa näkymätöntä henkilöpalvontaani koko Evon vierailun ajan. Tunnnustan - ja kestän kyllä moitteenne! Tavoitteenani oli saada muistoksi ikioma hyvä lähikuva pienellä kamerallani ja aistia Evo mahdollisimman läheltä. Ihmisestä voi aistia lähituntumassa, millainen hän oikeasti on.

En ollut suinkaan ainoa, joka halusi oman pienen palasen Evoa muistoksi. Yliopiston juhlasalissa esimerkiksi bolivialainen äiti toi pienen lapsensa Evon syliin – sehän on selvää henkilöpalvontaa!

Evon lähdettyä yliopistolta juttelin rakkaan sukulaiseni Johannan kanssa tästä ilmiöstä., halusta saada ikioma muisto karismaattisesta johtajasta. Johanna oli iloinen kuin peipponen, kun oli juuri saanut oman palasensa. Kun Evo istahti pois vievän auton takapenkille, Johanna oli aivan vieressä. Hän kumartui auton ikkunaan, hymyili ja vilkutti ja Evo hymyili, katsoi silmiin ja vilkutti takaisin. Johannan ikioma palanen Evoa!

* * *
Talin jalkapallokentälle tullessaan Evo näytti suhteellisen iloiselta. Pääsin metrin päähän hänestä toimittaja-aitiossa, mutta tungos oli hirveä. Lähikuva ei onnistunut isojen kameroiden rynnistyksessä.

Evo on 50-vuotias, mutta hän näyttää läheltä katsoen nuorekkaalta tai iättömältä. Kuuntelin tarkasti ääntä, jota en näin läheltä luonnossa ehkä koskaan enää tulisi kuulemaan. Painoin mieleeni äänen värin. Ääni oli hämmästyttävän hiljainen.

Kyttäsin koko tunnin matsin ajan kentän laidalla, että pallo toisi Evon kohdalleni (en sentään juoksennellut laitaa pitkin perässä). Ei tuonut. Sain kuitenkin muutaman onnistuneen kuvan kauempaa. Mutta ei lähikuvaa.

Yllättäen Evo häipyi kentältä pää painuksissa, kättelemättä ja huiskuttamatta, ikään kuin kentältä ulosajettuna. Ilman mitään suosionosoitusten kalastelua.

* * *

Seuraavan päivän Senaatintorin kansanjuhlaan Evo ei ehtinyt ollenkaan. Hän oli virallisen lounaan jälkeen mennyt vielä tapaamaan Outokummun miehiä.

Kansalaisjärjestötapaamisessa yliopistolla noin 30 järjestöjen edustajaa odotti runsaan tunnin Evon tapaamista. Monet olivat varautuneet pitkin puhein ja lahjoin. Aika hupeni kuitenkin alle 10 minuutiksi. Pistin muutaman lauseen mittaisen puheeni takaisin laukkuun ja päätin keskittyä sen lähikuvan ottamiseen. Sitä varten olin istuutunut tuolille lähimmäksi sohvaa, jolle Evon seurueen piti istuutuman. Siitä oli hyvä mahdollisuus myös aistia Evo mahdollisimman läheltä.

Kun otin kamerani esille, yliopiston airut (= järjestysnainen) ilmoitti, että täällä on sitten valokuvaaminen kielletty. Oi voi. Pistin siis kiltisti kamerani laukkuun takaisin.

Evo saapui tapaamiseen vakavana ja lopen uupuneena. Ei hymyillyt, ei huiskutellut eikä tervehtinyt ketään. Ei siis kalastellut suosiota. Hän kieltäytyi sampanjasta, pyysi kupin kahvia, lysähti sohvalle. Hän olisi todella tarvinnut sen 10 minuuttia lepotaukoon ennen luentoa. Hän alkoi mumista kuin itsekseen. Pyysi anteeksi, että on myöhässä, kun pitää noita kauppasuhteitakin hoitaa. Masentunut ilme kirkastui hiukan, kun hän hämmästeli, että ”onpa teillä ystävällinen presidentti. Hän oli minulle hyvin ystävällinen”. Voin hyvin kuvitella Tarjan ihastuneen ilmeen ja leveän hymyn, kun sai tavata kerrankin ihastuttavan valtiovieraan kravattikaulaisten kuivien kääkkien sijaan. Eikä Tarja varmaan ilmastoasioistakaan esittänyt eriävää mielipidettä.

Kesken Evon muminan jostain kuului kännykkäkameran kuuluvat räpsähdykset. Jussi Pakkasvirta se siellä otti ikioman palansa Evoa. Airut meni huomauttamaan, että täällä ei saa kuvata. ”Ei niin”, sanoi Pakkasvirta ja pisti tyytyväisenä hymyillen puhelimen taskuunsa. Voi että harmitti, että minulla ei ollut siviilirohkeutta seurata professorin anarkistista esimerkkiä.

* * *

Yliopiston suuri juhlasali täyttyi ennen Evon puhetta ääriään myöten - ja lattiatkin olisivat olleet täynnä, jos poliisi olisi antanut luvan. Mutta ns. turvallisuussyistä vain istumapaikoilla, joita oli 800, sai olla väkeä.

Luento oli hiljaista paatoksetonta puhetta ihmiseltä ihmiselle. Evon yrittäessä poistua luennon jälkeen bolivialainen äiti toi taas lapsensa hänen syliinsä. Lapsi sai ison palasen Evoa. Valtava lauma kuvaajia ryntäsi kuvaamaan tapahtumaa, minä muiden seassa, ottamassa taas sitä lähikuvaa. Evo jäi lauman puristuksiin. Kuva ei onnistunut kovin hyvin vieläkään, aina oli joku pää edessä.

Mutta otinpa kuitenkin oman palaseni Evosta, salaa. Tungoksessa huomasin, että Evo oli kietonut kätensä lapsensa tuoneen äidin vyötärölle. En voinut vastustaa kiusausta, olin kosketusetäisyydellä. Painoin koko kämmeneni hetkeksi Evon käden selkämyksen päälle. Evon käsi oli viileä, minun oli lämmin ja hikinen. Evo hätkähti selvästi ja yritti katsoa taakseen, mutta ei tungoksessa päässyt kääntymään.

Nämä lähikontaktit vaikuttivat minuun syvästi. Katselen oikeaa kämmentäni. Se on selvästi punaisempi kuin vasen, edelleen.