Erään pitkän rakkaussuhteen lyhyt historia

3.6.2018 taisi tulla lopullinen ero elämäni pitkäaikaisimmasta suhteesta. Lähes 50 vuotta se kesti.

Kiihkeimmillään suhde oli 1980-luvulla, jolloin annoin kaiken energiani ja aikani – sen mitä kokopäivätyöltä ja pieneltä perheeltä jäi - tälle suhteelle.

1990-luvun puolivälissä suhde sitten säröili ja alkoi viilentyä. En kuitenkaan antanut periksi, vaan jatkoin laimeampaa suhdetta. Muutaman viime vuoden aikana olemme sitten – kulunutta sanontaa lainatakseni - ”kasvaneet erillemme”.

Liityin Suomen Rauhanpuolustajiin 1970. Sillä vuosikymmenellä vapaa-aika meni lukemattomissa järjestöissä ja poliittisessa työssä. Rauhantyön lisäksi eniten aikaani vei ay-toiminta, joka huipentui sitten 1980-luvulla ammattiyhdistykseni (se oli nimenomaan iso työpaikkayhdistys) puheenjohtajuuteen.

Kiihkeintä suhde rauhantyöhön oli 1980-luvulla, ydinaseitten vastaisessa liikkeessä. Kotimaisten mielenosoitusten lisäksi olin ulkomailla (omilla rahoillani) marssimassa rauhan puolesta, ydinaseita vastaan. Kesälomat meni näihin reissuihin. Olin rauhanjunassa Helsinki-Moskova-Budapest-Wien, naisten rauhanmarssilla New York-Washington, Maailman rauhanneuvoston kokouksessa Prahassa (2500 kokousedustajaa, ympäri maailman, Afganistania myöten), Brysselissä Natoa vastaan, Murmanskin rauhanleirillä, muun muassa, tärkeimmät mainitakseni. Olin näillä rauhanmatkoilla Rauhanpuolustajien edustaja ja kannoin ylpeänä pulupinssiä rinnassani. Samaan aikaan olin myös Rauhanpuolustajien johtoelimissä.

Rauhanliike sitten romahti samalla kun Neuvostoliitto romahti. Rauhanpuolustajista häipyivät ensin kokkarit, sitten kepulaiset, sitten valtaosa demareista ja kommareista. Jäsenmäärä romahti 30 000:sta muutamaan tuhanteen ja aktiivien määrä supistui muutamaan.1990-luvun alussa Pulujen toimistolla oli vain Markku Kangaspuro toiminnanjohtajana, lähes kokonaan vapaaehtoistyössä, ja apuna aika ajoin Koiviston Topi ja minä.

Kangaspuro pääsi Suomen Akatemian tutkijaksi 1994 ja tilalle Rauhanpuolustajien toiminnanjohtajaksi tuli Teemu Matinpuro. Teemun kanssa elvytettiin suunnilleen kaksistaan Pulut-lehti. Rauhan puolesta -lehti oli lopettanut rahan puutteessa. Päätoimittaja Juha Rekola häipyi, koska rahaa ei ollut. Lehteä toimitimme aika monta numeroa. Ihan hyviä ne olivat, minulla on ne numerot tallessa.

Teemu osasi verkostoitua ja hänen ympärillään oli pian joukko vapaaehtoistyöntekijöitä. Hän otti uuden yhteistyökumppanin lehden toimitukseen. Välit alkoivat viilentyä. Minä jätin - tai jouduin jättämään - Uudenmaan piiritoimikunnan puheenjohtajuuden, Pulujen johtokunnan ja Pulut-lehden. Vielä 2000-luvun alussa olin jonkin aikaa Työpaikkkojen rauhantoimikunnassa, mutta jätin senkin.

Rauhantyötä en kuitenkaan jättänyt. Aloin toimia Naiset Rauhan Puolesta -verkostossa 1990-luvun lopulla. Siellä toimin edelleen.

Tämän minulle tärkeän, pitkän suhteen päättyminen ei ollut yllätys. Kaksi viime vuotta olin taas johtokunnassa. Pitkän suhteeni kunniaksi ja muistoksi halusin sen vielä tehdä. Lisäksi luulin, että johtokunnassa voisi vaikuttaa järjestön linjauksiin. Se osoittautui turhaksi luuloksi.

Johtokunnassa erilleen kasvaminen näkyi selvästi. Linjaerimielisyydet Venäjästä ja erityisesti imperialistien hyökkäyksestä Syyriaan ja Ukrainaan olivat ilmiselvät. Muista yleisistä linjauksista olin samaa mieltä johtoklikin kanssa, joten niistä ei tarvinnut mitään keskustelua herätellä.

Krimin liittymisestä Venäjään järjestö on sanonut virallisessa kannanotossaan: ”Tuomitsemme jyrkästi Krimin miehityksen”. Kahden vuoden työni ainoa tulos oli se, että viimeisimmässä johtoklikin laatimassa kannanotossa tämä Venäjää väkivaltaiseksi, julmaksi miehittäjäksi leimaava sanapari on lievennetty sanoiksi ”Krimin laiton haltuunotto”. Siitä on hyvä edetä totuutta kohti, pikku hiljaa.

Rauhanpuolustajien jäsenkokouksessa 3.6.2018 olin vielä ehdolla järjestön uuteen johtokuntaan. Äänestys oli tulossa, kun järjestön arvovaltainen puheenjohtaja Kangaspuro nousi ylös ja piti minua mustamaalaavan puheen sanoen, että tällaista järjestön linjauksista eri mieltä olevaa henkilöä ei pidä valita järjestön johtoon. Hän siis käytti vanhanaikaista poliittisten puolueitten junttausmeininkiä vaikuttamalla jäsenkokouksen osallitujien mielipiteisiin. Huomautin Kangaspurolle, että kansalaisjärjestössä erilaisia mielipiteitä tulisi sietää. Ja myös keskustelua.

Mutta oikeassahan Kangaspuro oli. On se perin kiusallista, että johtokunnassa on joku (itse asiassa meitä oli kaksi, Stig Lång oli toinen poispotkittava) piikkinä lihassa. Kivempi on pitää kokouksia vain ”omalla porukalla”, jossa mitään keskustelua ei synny.

Seuraavalla kokoustauolla ikivanhat pulukaverini käänsivät minulle selkänsä. Se oli sitten siinä. Tauon jälkeen ehdotin kokoukselle, että ei äänestetä, vaan hyväksytään Karim Maichen hihastaan vetämä ”johtokunnan lista”, jossa minua ja Stig Långia ei ollut. Se hyväksyttiin. Kangaspuron vaikuttavan junttapuheenvuoron jälkeen äänestys olisi ollut todella turha.

Se vähä mitä nyt enää jaksan toimia, keskitän työni oikeudenmukaisuuden ja rauhan edistämiseen ja tietysti mediakritiikkiin. Kanavia kyllä on.