sunnuntai 27. syyskuuta 2009

Tiukka pipo päähän ja vastatuuleen...

En voi kehuskella työväenluokkaisella sukutaustallani. Lähipiirissäni oli pikkuvirkamiehiä ja opettajia. Poliittista järjestäytymistä ei ollut, ei oikealle eikä vasemmalle. Neuvostoliitosta ei puhuttu mitään, ei hyvää eikä pahaa. Tästä taustasta oli aika pitkä matka poliittiseen toimintaan.

Kouluaikainen ystäväni Ritva pakotti minut vuonna 1969 tulemaan erääseen Hämäläisen osakunnan porukoitten järjestämään viikonloppuseminaariin. Se oli kuulemma oleellisen tärkeä juttu. Itse kuuluin Savolaiseen osakuntaan, jossa muistojeni mukaan vain tanssittiin, laulettiin, juotiin ja... haeskeltiin paria. Hämiksellä ehtivät vielä tehdä edellisten toimien lisäksi vallankumousta.

Seminaarissa kimppuuni hyökkäsi välittömästi lauma nuoria miehiä, koska olin uusi naama porukassa. Yksi työnsi käteeni karmean näköisen, tiheästi präntätyn lehdykän sanoen: lue Tiedonantaja! Toinen kuiskutti: liity Suomi-Neuvostoliitto-Seuraan! ja kolmas: liity Rauhanpuolustajiin!

Tuo porukka veti puoleensa kuin magneetti. Aloin liikkua niissä piireissä, ja pikku hiljaa liityin kaikkiin järjestöihin, joihin ”piti liittyä”. Jossain vaiheessa tilasin sen vaikealukuisen lehdenkin. 1973 olin jo kyynärpäitä myöten savessa ja myin Tiedonantajaa ovelta ovelle Vuosaaren työläiskortteleissa. Lehti piti tietysti aina lukea läpi, koska ”ase taistelussamme on Tiedonantaja” kuten vappumarsseilla huudettiin. Tunnollisena tyttönä luin lehteä ahkerasti, mutta nyt voin tunnustaa, että lintsasin erään ay-toimittajan tolkuttoman pitkien ja puuroisten jorinoitten lukemisessa.

Ensimmäisenä luin lehdestä Aleksandrovitsin pakinat. Ne pilkkasivat hauskasti ja terävästi porvarillista yhteiskuntaa ja ajan ilmiöitä. Kiitokset monista lukunautinnoista Aleksandrovitsille, joka tiettävästi vaikuttaa lehdessä edelleen.

1980-luvun alussa kommunistisen liikkeen sisäiset riidat sen kuin kiihtyivät. Välillä tuntui, että pahin vastustaja oli toinen toveri eikä porvari. SKP:tä alettiin ajaa alas ja puolueen kannattajat pirstoutuivat pieniksi ryhmiksi: kuka oli vaihtoehdon, kuka kolmannen tai neljännen linjan kannattaja. Minä liukenin siinä vaiheessa pois kaikista poliittisista järjestöistä ja päätin, että toimin jatkossa vain kansalaisliikkeissä. Kuten teinkin.

Avioeron myötä 1987 sekä mies että Tiekkarin tilaus muuttivat pois huushollistani. En tilannut lehteä itselleni, koska se oli mielestäni muuttunut ikäväksi ja ikävystyttäväksi osallistumalla sisäisiin tappeluihin.

SKP:n ja SKDL:n vielä savuaville raunioille perustettiin vuonna 1990 Vasemmistoliitto. Olin perustavassa kokouksessa Kulttuuritalolla. Tupa oli täysi ja tunnelma hyvä. Sinisilmäisesti toivoin, että nyt voitaisiin taas kaikki toimia yhdessä. Mutta eihän se niin mennyt. En ymmärtänyt osapuoliriitoihin osallistuneiden haavojen syvyyttä, koska itse olin jättäytynyt ulkopuolelle. Hajaannus siis vain syveni ja vaikuttaa vielä tänä päivänäkin.

1990-luvun alkupuolella tuli tarve tilata Tiedonantaja uudelleen ja ryhdyin myös lehden avustajaksi, koska olin tuota journalismiakin tilauskatkon aikana opiskellut.

Tänä päivänä Tiedonantaja on tietysti paljon lukijaystävällisempi lehti kuin 40 vuotta sitten. Viimeisin lehtiuudistus oli hyvä, näppärine vakiopalstoineen. Lehden ilmestymisen tarkoitus lienee se, että sitä luettaisiin - eikä oman erinomaisen viisauden esittely kuten alkuaikoina oli. Mutta edelleen Tiekkari nostaa sen kissan pöydälle, vetää tiukan pipon päähän ja kulkee rohkeasti vastatuuleen.

Ei kommentteja: