Bolivian presidentti Evo Morales aikoo kansallistaa Bolivian jalkapallomaajoukkueen. Tämä kertoo presidentin rakkaudesta tätä urheilulajia kohtaan, mutta myös hänen näkemyksestään, että jalkapallo on niitä avainaloja, joita ei pidä jättää pelkästään yksityisen bisneksen armoille.
Joka sunnuntai-ilta La Pazin jalkapallostadion herää eloon, kun kirkkaat valot syttyvät himmentäen tähtien valon. Pelin jälkeen ilotulitus räiskyy viileässä illassa ja jalkapallofanit täyttävät kadut heilutellen banderollejaan ja oluttölkkejään. Tämä tapahtuu aina riippumatta siitä, mikä poliittinen kriisi tai triumfi maassa on sillä hetkellä menneillään.
“Olipa meillä mikä tahansa juhlimisen aihe tai jonkin haaksirikon aiheuttama suru, jalkapallo on aina tärkeää Latinalaisessa Amerikassa, joskus tärkeämpää kuin mikään muu”, uruguaylainen kirjailija Eduardo Galeano kirjoittaa kirjassaan Jalkapalloa auringossa ja varjossa. .
Kun Bolivian joukkue äskettäin putosi karsinnoissa jalkapallon MM-kisoista, antaumuksellinen fani Morales teki uuden avauksen. Kun menestystä ei näytä entisillä konsteilla tulevan, ratkaistakoon joukkueen ongelmat valtion väliintulolla.
”Olemme surullisia joukkueemme esityksistä karsinnoissa”, Morales sanoi toimittajille. ”Tähän saakka jalkapallo on ollut yksityisten, itsenäisten yritysten hallinnassa, mutta ne eivät ole saaneet aikaan hyviä tuloksia. Kansallistaminen nostaisi maajoukkueen sille kuuluvaan arvoonsa.”
Bolivian lähihistoria osoittaa, että valtion hallinta joillakin aloilla on ollut tuottoisampaa kuin yksityinen bisnes - vaikka se ei aina olekaan idioottivarma ratkaisu. Moralesin aikana Bolivian valtio on usein toiminut ihmisten edun mukaisesti eikä esimerkiksi ylikansallisten yhtiöiden etujen takaamiseksi.
Kansallistettu teollisuus on tuottanut voittoa köyhälle hallitukselle. Sillä on saatu varoja kipeästi kaivattuihin sosiaalisiin uudistuksiin ja kehitystyöhön.
Moralesin suunnitelma jalkapallojoukkueen kansallistamisesta kertoo paljon hänen taloudellisesta visiostaan Bolivialle. Tämä visio ruokkii hänen kansansuosiotaan. Viimeaikaisten mielipidekyselyjen mukaan se myös varmistaa hänen valintansa uudelleen ensi joulukuussa, jopa suurella marginaalilla. Ja kertoohan kansallistamishanke myös hänen rakkaudestaan jalkapalloon, siihen urheilulajiin, joka johti hänet presidentin palatsiin.
Jalkapallokapteenista presidentiksi
Kun köyhän maanviljelijän poika Evo Morales oli 13-vuotias, jalkapallojoukkue Fraternidad (Veljeys) aloitti toimintansa pienessä kylässä Bolivian vuoristoseudulla. Moralesista tuli joukkueen kapteeni, pelaaja, erotuomari ja rahoituksen kerääjä. ”Olin ikään kuin joukkueen omistaja”, Morales kertoo. ”Minä keritsin laamoja saadaksemme villoja. Isäni auttoi minua - hän oli oikea urheilumies. Myimme villat ja ostimme rahoilla palloja ja peliasuja.”
Kun kuivuus pakotti perheen muuttamaan Chaparen alueelle ja ryhtymään kokan viljelijöiksi, Morales valittiin välittömästi kokaviljelijöiden ammattiyhdistyksen urheilujohtajaksi. Siitä asemasta hän sitten nousi vähitellen muihin tehtäviin ammattiliitossa ja pääsi eteenpäin myös vasemmistolaisessa politiikassa päätyen lopulta presidentiksi vuonna 2005.
Sittemmin hän on pelannut jalkapalloa La Pazissa muun muassa argentiinalaisen jalkapallolegendan Diego Maradonan kanssa. Siinä pelissä käytetyn pallon hän lähetti Fidel Castrolle ja kirjoitti siihen: ”Kunnioituksella, Fidelille”. Erään kerran hän jätti väliin päivällisen Chilen presidentin Michele Bacheletin kanssa pelatakseen jalkapalloa Santiagossa. Hänen joukkueensa voitti chileläiset numeroin 8 - 1.
Morales on oikealla tiellä pyrkiessään ottamaan Bolivian jalkapallon valtion hallintaan. Tämä miljardibisnes on hyödyttänyt rikasta eliittiä vuosikymmenet ja erottanut sen työväenluokan kulttuurista, joka kuitenkin ruokkii ja ylläpitää jalkapalloharrastusta Latinalaisessa Amerikassa.
“Jalkapallo yhdistää meitä”, Morales sanoi Fox Newsille viime vuonna. ”Siinä ei ole kysymys pelkästään mestaruuksista, palkinnoista ja mitaleista: Se merkitsee paljon enemmän. Jalkapallo saa meidät unohtamaan ne poliitikot, jotka ovat erityisiä ongelmiamme. Jopa köyhyys, vaikka vain 90 minuutiksi, joutuu luovuttamaan tämän sosiaalisen ilmiön edessä.”
maanantaina 28. syyskuuta 2009
sunnuntaina 27. syyskuuta 2009
Tiukka pipo päähän ja vastatuuleen...
En voi kehuskella työväenluokkaisella sukutaustallani. Lähipiirissäni oli pikkuvirkamiehiä ja opettajia. Poliittista järjestäytymistä ei ollut, ei oikealle eikä vasemmalle. Neuvostoliitosta ei puhuttu mitään, ei hyvää eikä pahaa. Tästä taustasta oli aika pitkä matka poliittiseen toimintaan.
Kouluaikainen ystäväni Ritva pakotti minut vuonna 1969 tulemaan erääseen Hämäläisen osakunnan porukoitten järjestämään viikonloppuseminaariin. Se oli kuulemma oleellisen tärkeä juttu. Itse kuuluin Savolaiseen osakuntaan, jossa muistojeni mukaan vain tanssittiin, laulettiin, juotiin ja... haeskeltiin paria. Hämiksellä ehtivät vielä tehdä edellisten toimien lisäksi vallankumousta.
Seminaarissa kimppuuni hyökkäsi välittömästi lauma nuoria miehiä, koska olin uusi naama porukassa. Yksi työnsi käteeni karmean näköisen, tiheästi präntätyn lehdykän sanoen: lue Tiedonantaja! Toinen kuiskutti: liity Suomi-Neuvostoliitto-Seuraan! ja kolmas: liity Rauhanpuolustajiin!
Tuo porukka veti puoleensa kuin magneetti. Aloin liikkua niissä piireissä, ja pikku hiljaa liityin kaikkiin järjestöihin, joihin ”piti liittyä”. Jossain vaiheessa tilasin sen vaikealukuisen lehdenkin. 1973 olin jo kyynärpäitä myöten savessa ja myin Tiedonantajaa ovelta ovelle Vuosaaren työläiskortteleissa. Lehti piti tietysti aina lukea läpi, koska ”ase taistelussamme on Tiedonantaja” kuten vappumarsseilla huudettiin. Tunnollisena tyttönä luin lehteä ahkerasti, mutta nyt voin tunnustaa, että lintsasin erään ay-toimittajan tolkuttoman pitkien ja puuroisten jorinoitten lukemisessa.
Ensimmäisenä luin lehdestä Aleksandrovitsin pakinat. Ne pilkkasivat hauskasti ja terävästi porvarillista yhteiskuntaa ja ajan ilmiöitä. Kiitokset monista lukunautinnoista Aleksandrovitsille, joka tiettävästi vaikuttaa lehdessä edelleen.
1980-luvun alussa kommunistisen liikkeen sisäiset riidat sen kuin kiihtyivät. Välillä tuntui, että pahin vastustaja oli toinen toveri eikä porvari. SKP:tä alettiin ajaa alas ja puolueen kannattajat pirstoutuivat pieniksi ryhmiksi: kuka oli vaihtoehdon, kuka kolmannen tai neljännen linjan kannattaja. Minä liukenin siinä vaiheessa pois kaikista poliittisista järjestöistä ja päätin, että toimin jatkossa vain kansalaisliikkeissä. Kuten teinkin.
Avioeron myötä 1987 sekä mies että Tiekkarin tilaus muuttivat pois huushollistani. En tilannut lehteä itselleni, koska se oli mielestäni muuttunut ikäväksi ja ikävystyttäväksi osallistumalla sisäisiin tappeluihin.
SKP:n ja SKDL:n vielä savuaville raunioille perustettiin vuonna 1990 Vasemmistoliitto. Olin perustavassa kokouksessa Kulttuuritalolla. Tupa oli täysi ja tunnelma hyvä. Sinisilmäisesti toivoin, että nyt voitaisiin taas kaikki toimia yhdessä. Mutta eihän se niin mennyt. En ymmärtänyt osapuoliriitoihin osallistuneiden haavojen syvyyttä, koska itse olin jättäytynyt ulkopuolelle. Hajaannus siis vain syveni ja vaikuttaa vielä tänä päivänäkin.
1990-luvun alkupuolella tuli tarve tilata Tiedonantaja uudelleen ja ryhdyin myös lehden avustajaksi, koska olin tuota journalismiakin tilauskatkon aikana opiskellut.
Tänä päivänä Tiedonantaja on tietysti paljon lukijaystävällisempi lehti kuin 40 vuotta sitten. Viimeisin lehtiuudistus oli hyvä, näppärine vakiopalstoineen. Lehden ilmestymisen tarkoitus lienee se, että sitä luettaisiin - eikä oman erinomaisen viisauden esittely kuten alkuaikoina oli. Mutta edelleen Tiekkari nostaa sen kissan pöydälle, vetää tiukan pipon päähän ja kulkee rohkeasti vastatuuleen.
Kouluaikainen ystäväni Ritva pakotti minut vuonna 1969 tulemaan erääseen Hämäläisen osakunnan porukoitten järjestämään viikonloppuseminaariin. Se oli kuulemma oleellisen tärkeä juttu. Itse kuuluin Savolaiseen osakuntaan, jossa muistojeni mukaan vain tanssittiin, laulettiin, juotiin ja... haeskeltiin paria. Hämiksellä ehtivät vielä tehdä edellisten toimien lisäksi vallankumousta.
Seminaarissa kimppuuni hyökkäsi välittömästi lauma nuoria miehiä, koska olin uusi naama porukassa. Yksi työnsi käteeni karmean näköisen, tiheästi präntätyn lehdykän sanoen: lue Tiedonantaja! Toinen kuiskutti: liity Suomi-Neuvostoliitto-Seuraan! ja kolmas: liity Rauhanpuolustajiin!
Tuo porukka veti puoleensa kuin magneetti. Aloin liikkua niissä piireissä, ja pikku hiljaa liityin kaikkiin järjestöihin, joihin ”piti liittyä”. Jossain vaiheessa tilasin sen vaikealukuisen lehdenkin. 1973 olin jo kyynärpäitä myöten savessa ja myin Tiedonantajaa ovelta ovelle Vuosaaren työläiskortteleissa. Lehti piti tietysti aina lukea läpi, koska ”ase taistelussamme on Tiedonantaja” kuten vappumarsseilla huudettiin. Tunnollisena tyttönä luin lehteä ahkerasti, mutta nyt voin tunnustaa, että lintsasin erään ay-toimittajan tolkuttoman pitkien ja puuroisten jorinoitten lukemisessa.
Ensimmäisenä luin lehdestä Aleksandrovitsin pakinat. Ne pilkkasivat hauskasti ja terävästi porvarillista yhteiskuntaa ja ajan ilmiöitä. Kiitokset monista lukunautinnoista Aleksandrovitsille, joka tiettävästi vaikuttaa lehdessä edelleen.
1980-luvun alussa kommunistisen liikkeen sisäiset riidat sen kuin kiihtyivät. Välillä tuntui, että pahin vastustaja oli toinen toveri eikä porvari. SKP:tä alettiin ajaa alas ja puolueen kannattajat pirstoutuivat pieniksi ryhmiksi: kuka oli vaihtoehdon, kuka kolmannen tai neljännen linjan kannattaja. Minä liukenin siinä vaiheessa pois kaikista poliittisista järjestöistä ja päätin, että toimin jatkossa vain kansalaisliikkeissä. Kuten teinkin.
Avioeron myötä 1987 sekä mies että Tiekkarin tilaus muuttivat pois huushollistani. En tilannut lehteä itselleni, koska se oli mielestäni muuttunut ikäväksi ja ikävystyttäväksi osallistumalla sisäisiin tappeluihin.
SKP:n ja SKDL:n vielä savuaville raunioille perustettiin vuonna 1990 Vasemmistoliitto. Olin perustavassa kokouksessa Kulttuuritalolla. Tupa oli täysi ja tunnelma hyvä. Sinisilmäisesti toivoin, että nyt voitaisiin taas kaikki toimia yhdessä. Mutta eihän se niin mennyt. En ymmärtänyt osapuoliriitoihin osallistuneiden haavojen syvyyttä, koska itse olin jättäytynyt ulkopuolelle. Hajaannus siis vain syveni ja vaikuttaa vielä tänä päivänäkin.
1990-luvun alkupuolella tuli tarve tilata Tiedonantaja uudelleen ja ryhdyin myös lehden avustajaksi, koska olin tuota journalismiakin tilauskatkon aikana opiskellut.
Tänä päivänä Tiedonantaja on tietysti paljon lukijaystävällisempi lehti kuin 40 vuotta sitten. Viimeisin lehtiuudistus oli hyvä, näppärine vakiopalstoineen. Lehden ilmestymisen tarkoitus lienee se, että sitä luettaisiin - eikä oman erinomaisen viisauden esittely kuten alkuaikoina oli. Mutta edelleen Tiekkari nostaa sen kissan pöydälle, vetää tiukan pipon päähän ja kulkee rohkeasti vastatuuleen.
lauantaina 19. syyskuuta 2009
"Suomi on sotaa käyvä siirtomaavalta"
Kirjailija Antti Tuuri kirjoitti tänään Helsingin Sanomien kolumnissaan tärkeistä asioista, näin:
"Me voisimme alkaa nyt puhua asioista niiden oikeilla nimillä: Suomi käy sotaa Naton joukkojen rinnalla Afganistanissa, ja kehitysmaissa Suomi on mukana teollisessa toiminnassa, jossa siirtomaan luonnonvaroja ryöstetään, luonto turmellaan, mieluisia vallanpitäjiä pidetään vallassa ja kansalaiset kurissa konekivääreillä.
Suomi on sotaa käyvä siirtomaavalta."
Parasta mitä hesari on viime aikoina julkaissut. Olen ollut itse tätä mieltä jo kauan, mutta turha kenentahansamarjaliisasiiran on näistä asioista pakista eikä hesari julkaisisi, jos sinne yrittäisin. Hyvä että Tuuri kirjoitti asioista oikeilla nimillä.
Ulkoministeriömme olisi syytä miettiä näitä asioita, jos miettimiskykyä löytyy.
"Me voisimme alkaa nyt puhua asioista niiden oikeilla nimillä: Suomi käy sotaa Naton joukkojen rinnalla Afganistanissa, ja kehitysmaissa Suomi on mukana teollisessa toiminnassa, jossa siirtomaan luonnonvaroja ryöstetään, luonto turmellaan, mieluisia vallanpitäjiä pidetään vallassa ja kansalaiset kurissa konekivääreillä.
Suomi on sotaa käyvä siirtomaavalta."
Parasta mitä hesari on viime aikoina julkaissut. Olen ollut itse tätä mieltä jo kauan, mutta turha kenentahansamarjaliisasiiran on näistä asioista pakista eikä hesari julkaisisi, jos sinne yrittäisin. Hyvä että Tuuri kirjoitti asioista oikeilla nimillä.
Ulkoministeriömme olisi syytä miettiä näitä asioita, jos miettimiskykyä löytyy.
perjantaina 21. elokuuta 2009
Mustekalan lonkerot sotilassaappaan palveluksessa
Kansainväliset isot uutistoimistot, Reuters etunenässä, ovat kuin giganttisia mustekaloja, joiden lonkerot yltävät ympäri maapallon, jokaiseen maahan. Suomenkin valtamedian päälähteenä ulkomaan uutisissa on ja on aina ollut uutistoimisto Reuters. Toimittajat eivät ehdi tässä huikeassa uutiskilvassa itse kipittää ulkomaille ottamaan asioista selvää. Sehän maksaisi, ja siitä median omistajat eivät tykkää yhtään. Voittoa pitää tuottaa, oikean tiedon tuottamisesta viis.
Kansainvälinen valtamedia on taas tänä kesänä kunnostautunut selkeän valheen levittämisessä. Hondurasissa tapahtui sotilasvallankaappaus 28.6. Uutisissa siteerattiin suoraan kaappareiden - siis rikollisten - perusteluja kaappaukselle. Kaapattu ja ulkomaille muilutettu laillinen presidentti Manuel Zelaya halusi kuulemma kansanäänestystä valtakautensa pidentämisestä. Zelaya kuulemma rikkoi perustuslakia, kertoivat kaapparit ja Reuters suihkutti mustettaan ympäri maapallon. Kaapatulta presidentiltä ei kukaan valtamedian uutistoimittaja vaivautunut kysymään yhtään mitään.
* * *
Kesäkuun kansanäänestyksessä Hondurasissa ei ollut kyse Zelayan toisesta kaudesta, vaan hän halusi alustavasti selvittää neuvoa-antavassa kansanäänestyksessä, haluaako Hondurasin kansa yleensä muuttaa perustuslakia ja kutsua koolle perustuslakia säätävän kongressin ensi marraskuun virallisissa vaaleissa. Näin pitkälle menevää demokratiaa meillä päin on vaikea ymmärtää. Ja mustekala suihkutti totuuden näkymättömiin...
Aikaisempiin Hondurasin sotilasvallankaappauksiin on aina sotkeutunut amerikkalainen hedelmäyhtiö, joka otti noin sata vuotta sitten haltuunsa kaksi kolmannesta köyhän maan päätuotteen banaanin tuotannosta. Hondurasilaiset banaaninpoimijat ovat raataneet nälkäpalkalla ylikansallisen yhtiön plantaaseilla siis jo sata vuotta. Lisäksi halpatyövoimaa käyttävien suuryritysten kuten Adidaksen ja Niken hikipajat olivat löytäneet tiensä tähän huippuhalvan työvoiman maahan.
Zelaya meni tekemään suuren virheen. Hän säädätti tänä vuonna lain, jolla korotetaan minimipalkkaa peräti 62 prosenttia. Olihan se ihan törkeää. Että pitäisi niille banaaninpoimijoille ja hikipajojen työntekijöille vielä jotain palkkaakin maksaa. Ei se käy.
* * *
Miksi tässä kohkaan kaukaisen pienen maan asioista, kun omassakin maassa on ongelmia riittämiin. On porvarihallitus ja kaikkea kamalaa.
Sellainen kylmä hytinä tuli, että Hondurasin vallankaappaus on vasta harjoitusoperaatio. Katsotaan, miten onnistuu sotilasvallankaappaus vielä 21. vuosisadalla. Voidaanko jatkaa muihin ikäviin Latinalaisen Amerikan maihin, jotka ovat hylänneet uusliberalistisen talouspolitiikan ja yrittävät kohentaa köyhien asemaa? Olen pitänyt Latinalaista Amerikkaa kovan globaalin kapitalismin murentamisen mahdollisena alkuna. Jos se kehitys tallataan sotilassaappaan alle, se vaikuttaa meihin kaikkiin.
Toisenlainen maailma on mahdollinen - mutta milloin?
Kansainvälinen valtamedia on taas tänä kesänä kunnostautunut selkeän valheen levittämisessä. Hondurasissa tapahtui sotilasvallankaappaus 28.6. Uutisissa siteerattiin suoraan kaappareiden - siis rikollisten - perusteluja kaappaukselle. Kaapattu ja ulkomaille muilutettu laillinen presidentti Manuel Zelaya halusi kuulemma kansanäänestystä valtakautensa pidentämisestä. Zelaya kuulemma rikkoi perustuslakia, kertoivat kaapparit ja Reuters suihkutti mustettaan ympäri maapallon. Kaapatulta presidentiltä ei kukaan valtamedian uutistoimittaja vaivautunut kysymään yhtään mitään.
* * *
Kesäkuun kansanäänestyksessä Hondurasissa ei ollut kyse Zelayan toisesta kaudesta, vaan hän halusi alustavasti selvittää neuvoa-antavassa kansanäänestyksessä, haluaako Hondurasin kansa yleensä muuttaa perustuslakia ja kutsua koolle perustuslakia säätävän kongressin ensi marraskuun virallisissa vaaleissa. Näin pitkälle menevää demokratiaa meillä päin on vaikea ymmärtää. Ja mustekala suihkutti totuuden näkymättömiin...
Aikaisempiin Hondurasin sotilasvallankaappauksiin on aina sotkeutunut amerikkalainen hedelmäyhtiö, joka otti noin sata vuotta sitten haltuunsa kaksi kolmannesta köyhän maan päätuotteen banaanin tuotannosta. Hondurasilaiset banaaninpoimijat ovat raataneet nälkäpalkalla ylikansallisen yhtiön plantaaseilla siis jo sata vuotta. Lisäksi halpatyövoimaa käyttävien suuryritysten kuten Adidaksen ja Niken hikipajat olivat löytäneet tiensä tähän huippuhalvan työvoiman maahan.
Zelaya meni tekemään suuren virheen. Hän säädätti tänä vuonna lain, jolla korotetaan minimipalkkaa peräti 62 prosenttia. Olihan se ihan törkeää. Että pitäisi niille banaaninpoimijoille ja hikipajojen työntekijöille vielä jotain palkkaakin maksaa. Ei se käy.
* * *
Miksi tässä kohkaan kaukaisen pienen maan asioista, kun omassakin maassa on ongelmia riittämiin. On porvarihallitus ja kaikkea kamalaa.
Sellainen kylmä hytinä tuli, että Hondurasin vallankaappaus on vasta harjoitusoperaatio. Katsotaan, miten onnistuu sotilasvallankaappaus vielä 21. vuosisadalla. Voidaanko jatkaa muihin ikäviin Latinalaisen Amerikan maihin, jotka ovat hylänneet uusliberalistisen talouspolitiikan ja yrittävät kohentaa köyhien asemaa? Olen pitänyt Latinalaista Amerikkaa kovan globaalin kapitalismin murentamisen mahdollisena alkuna. Jos se kehitys tallataan sotilassaappaan alle, se vaikuttaa meihin kaikkiin.
Toisenlainen maailma on mahdollinen - mutta milloin?
maanantaina 6. heinäkuuta 2009
Sotilassaapas polkee demokratiaa Hondurasissa
Hondurasin syrjäytetty presidentti Manuel Zelaya yritti viime yönä (Suomen aikaa) palata kotimaahansa. Hän saapui pienellä matkustajakoneella Yhdysvalloista pääkaupungin Tegucigalpan ylle, mutta ei saanut lennonjohdolta laskeutumislupaa. Lentokentän kiitorata oli tukittu sotilasajoneuvoilla. Tuhannet Zelayan kannattajat olivat odottaneet presidenttiään lentokentän ulkopuolella jo kaksi vuorokautta.
Zelaya vetosi vielä pääkaupungin yläpuolella lentäessään, että maan armeija palauttaisi kuuliaisuutensa lailliselle presidentille ja päästäisi hänet laskeutumaan.
Zelayan kone joutui jatkamaan Managuaan, Nicaraguaan ja sieltä tiettävästi El Salvadoriin, jonne oli lennätetty toisella koneella hänen tukenaan olleet presidentit Cristina Fernández de Kirschner, Rafael Correa ja Fernando Lugo.
Tegucigalpan lentokentällä syntyneessä armeijan ja Zelayan kannattajien yhteenotossa on kuollut ainakin yksi ihminen ja kaksi loukkaantui. Sotilaat avasivat varoituslaukausten ja kyynelkaasun heittämisen jälkeen tulen mielenosoittajia kohti.
Kaapparit jäivät yksin
Amerikan maiden yhteistyöjärjestö OAS erotti Hondurasin lauantaina vastalauseena viikon takaiselle vallankaappaukselle. Päätös oli harvinaisen yksimielinen: Hondurasia lukuun ottamatta kaikki muut 33 jäsenmaata äänestivät erottamisen puolesta. Myös Yhdysvallat.
EU-maiden kaikki suurlähettiläät on kutsuttu pois Hondurasista ja Venezuela on lopettanut öljytoimitukset maahan.
Hondurasin kaapparit ovatkin jääneet täysin yksin. Tukijoita ei ole missään ilmansuunnassa. Tämä on uusi tilanne Latinalaisen Amerikan sotilaskaappausten historiassa. Aikaisemmat sotilasjuntat ovat saaneet Yhdysvaltojen lämpimän tuen ja myös naapurivaltioissa on ollut ystäviä. Eroa on myös siinä, että Hondurasiin ei nimitetty sotilashallintoa, vaan siviilipresidentti Roberto Micheletti.
Näin ei voida väittää sotilasjuntan hallitsevan Hondurasia, mutta ainakin yksi kenraali kuitenkin on kaiken taustalla: Romeo Vásquez. Zelaya erotti 24.6. kenraali Vásquezin armeijan komentajan paikalta, kun komentaja ei suostunut antamaan armeijan apua neuvoa antavan kansanäänestyksen järjestämisessä.
Se oli uhkarohkeaa ja ehkä yksi Zelayan virhearvioista. Vasquez ei piitannut erottamisesta, vaan komensi armeijan kaduille jo 25.6. ja sittemmin 28.6. sieppaamaan ja karkottamaan presidentti Zelayan maasta. Sen jälkeen armeija valtasi radio- ja tv-asemat ja on julistanut maahan useita öisiä ulkonaliikkumiskieltoja, Vásquezin vankassa komennossa.
Zelaya on vakuuttanut palaavansa Hondurasiin muuta kautta. Kansainväliset vetoomukset demokratian ja laillisen presidentin palauttamisesta Hondurasiin eivät ole toistaiseksi vaikuttaneet kaappareihin. Granman tietojen mukaan he jopa uhoavat levittävänsä sotilaskaappauksia muihin Latinalaisen Amerikan maihin. Jo varsin vankaksi luultu demokratia Latinalaisessa Amerikassa on osoittanut haavoittuvuutensa. Hondurasin tapahtumat herättävät pelkoa maanosan kansojen keskuudessa.
Zelaya vetosi vielä pääkaupungin yläpuolella lentäessään, että maan armeija palauttaisi kuuliaisuutensa lailliselle presidentille ja päästäisi hänet laskeutumaan.
Zelayan kone joutui jatkamaan Managuaan, Nicaraguaan ja sieltä tiettävästi El Salvadoriin, jonne oli lennätetty toisella koneella hänen tukenaan olleet presidentit Cristina Fernández de Kirschner, Rafael Correa ja Fernando Lugo.
Tegucigalpan lentokentällä syntyneessä armeijan ja Zelayan kannattajien yhteenotossa on kuollut ainakin yksi ihminen ja kaksi loukkaantui. Sotilaat avasivat varoituslaukausten ja kyynelkaasun heittämisen jälkeen tulen mielenosoittajia kohti.
Kaapparit jäivät yksin
Amerikan maiden yhteistyöjärjestö OAS erotti Hondurasin lauantaina vastalauseena viikon takaiselle vallankaappaukselle. Päätös oli harvinaisen yksimielinen: Hondurasia lukuun ottamatta kaikki muut 33 jäsenmaata äänestivät erottamisen puolesta. Myös Yhdysvallat.
EU-maiden kaikki suurlähettiläät on kutsuttu pois Hondurasista ja Venezuela on lopettanut öljytoimitukset maahan.
Hondurasin kaapparit ovatkin jääneet täysin yksin. Tukijoita ei ole missään ilmansuunnassa. Tämä on uusi tilanne Latinalaisen Amerikan sotilaskaappausten historiassa. Aikaisemmat sotilasjuntat ovat saaneet Yhdysvaltojen lämpimän tuen ja myös naapurivaltioissa on ollut ystäviä. Eroa on myös siinä, että Hondurasiin ei nimitetty sotilashallintoa, vaan siviilipresidentti Roberto Micheletti.
Näin ei voida väittää sotilasjuntan hallitsevan Hondurasia, mutta ainakin yksi kenraali kuitenkin on kaiken taustalla: Romeo Vásquez. Zelaya erotti 24.6. kenraali Vásquezin armeijan komentajan paikalta, kun komentaja ei suostunut antamaan armeijan apua neuvoa antavan kansanäänestyksen järjestämisessä.
Se oli uhkarohkeaa ja ehkä yksi Zelayan virhearvioista. Vasquez ei piitannut erottamisesta, vaan komensi armeijan kaduille jo 25.6. ja sittemmin 28.6. sieppaamaan ja karkottamaan presidentti Zelayan maasta. Sen jälkeen armeija valtasi radio- ja tv-asemat ja on julistanut maahan useita öisiä ulkonaliikkumiskieltoja, Vásquezin vankassa komennossa.
Zelaya on vakuuttanut palaavansa Hondurasiin muuta kautta. Kansainväliset vetoomukset demokratian ja laillisen presidentin palauttamisesta Hondurasiin eivät ole toistaiseksi vaikuttaneet kaappareihin. Granman tietojen mukaan he jopa uhoavat levittävänsä sotilaskaappauksia muihin Latinalaisen Amerikan maihin. Jo varsin vankaksi luultu demokratia Latinalaisessa Amerikassa on osoittanut haavoittuvuutensa. Hondurasin tapahtumat herättävät pelkoa maanosan kansojen keskuudessa.
maanantaina 29. kesäkuuta 2009
Sotilasvallankaappaus Hondurasissa
Sotilaat kaappasivat Hondurasin vasemmistolaisen presidentin Manuel Zelayan sunnuntaiaamuna. Vangitsemista edelsi puoli tuntia kestänyt tulitaistelu turvamiesten ja sotilaiden välillä. Zelaya lähetettiin maanpakoon Costa Ricaan. Hän on anonut sieltä turvapaikkaa, mutta on Costa Ricassa julkaistussa televisiohaastattelussa korostanut, että hän on edelleen Hondurasin laillinen, demokraattisilla vaaleilla valittu presidentti.
Hondurasissa piti olla sunnuntaina neuvoa antava kansanäänestys perustuslakia säätävän neuvoston perustamisesta. Kaappaus tapahtui juuri ennen vaalihuoneistojen aukeamista. Jo aikaisemmin Hondurasin korkein oikeus oli tuominnut neuvoa antavan kansanäänestyksen ”laittomaksi” ja kieltänyt armeijaa auttamasta äänestyksen valmisteluissa. Zelaya erotti puolustusvoimien päällikön viime viikolla, koska tämä ei suostunut avustamaan kansanäänestyksen järjestämisessä
Kaappaus on tuomittu laajasti. Venezuelan presidentti Hugo Chavez ja Bolivian presidentti Evo Morales ehtivät ensimmäisinä tuomita yhteistyökumppaninsa kaappaamisen. He kehottivat Hondurasin kansaa protestoimaan kaduilla presidenttinsä puolesta, kaappausta vastaan.
Hondurasin pääkaupungin Tegucigalpan kadut ovatkin täyttyneet presidentti Zelayaa kannattavista mielenosoittajista. Mielenosoittajat ovat rakentaneet katusulkuja presidentinpalatsiin vieville kaduille tarkoituksena eristää palatsissa majaansa pitävät kaappaajat. Paikalla on kuultu laukauksia, mutta kuolonuhreista ei ole vielä raportoitu.
Virkaa tekevän presidentin Roberto Michelettin määräämä öinen ulkonaliikkumiskielto on omiaan aiheuttamaan väkivaltaisuuksia. Mielenosoittajat tuskin pysyvät pois kaduilta ennen kuin presidentti Zelaya on palautettu virkaansa. Ulkonaliikkumiskielto antaa kaappareille ”laillisen” oikeuden käyttää väkivaltaa.
Miten tällaista vielä voi tapahtua? Demokratiaa puolustava USA ja EU nyt liikkeelle, kiireesti!
Hondurasissa piti olla sunnuntaina neuvoa antava kansanäänestys perustuslakia säätävän neuvoston perustamisesta. Kaappaus tapahtui juuri ennen vaalihuoneistojen aukeamista. Jo aikaisemmin Hondurasin korkein oikeus oli tuominnut neuvoa antavan kansanäänestyksen ”laittomaksi” ja kieltänyt armeijaa auttamasta äänestyksen valmisteluissa. Zelaya erotti puolustusvoimien päällikön viime viikolla, koska tämä ei suostunut avustamaan kansanäänestyksen järjestämisessä
Kaappaus on tuomittu laajasti. Venezuelan presidentti Hugo Chavez ja Bolivian presidentti Evo Morales ehtivät ensimmäisinä tuomita yhteistyökumppaninsa kaappaamisen. He kehottivat Hondurasin kansaa protestoimaan kaduilla presidenttinsä puolesta, kaappausta vastaan.
Hondurasin pääkaupungin Tegucigalpan kadut ovatkin täyttyneet presidentti Zelayaa kannattavista mielenosoittajista. Mielenosoittajat ovat rakentaneet katusulkuja presidentinpalatsiin vieville kaduille tarkoituksena eristää palatsissa majaansa pitävät kaappaajat. Paikalla on kuultu laukauksia, mutta kuolonuhreista ei ole vielä raportoitu.
Virkaa tekevän presidentin Roberto Michelettin määräämä öinen ulkonaliikkumiskielto on omiaan aiheuttamaan väkivaltaisuuksia. Mielenosoittajat tuskin pysyvät pois kaduilta ennen kuin presidentti Zelaya on palautettu virkaansa. Ulkonaliikkumiskielto antaa kaappareille ”laillisen” oikeuden käyttää väkivaltaa.
Miten tällaista vielä voi tapahtua? Demokratiaa puolustava USA ja EU nyt liikkeelle, kiireesti!
torstaina 18. kesäkuuta 2009
TURHUUKSIEN TURHUUS
Globaali kapitalismi on kehkeytynyt hulluuden asteelle. Yksi järjettömistä ilmiöistä on tavaroiden rahtaus maasta ja maanosasta toiseen ja takaisin. Suomeen esimerkiksi tuodaan kakkupohjia Englannista ihan kuin tuota yksinkertaista ja halpaa tuotetta ei osattaisi Suomessa valmistaa. Osataan kyllä, ja niinpä Suomi myös vie kakkupohjia Englantiin. Kakkupohjia sinne, kakkupohjia tänne… ja kuljetusbisnes pyörii.
Olli Tammilehto julkaisi keväällä pamfletin nimeltä Rahdin rikokset, jossa hän selvittää globaalin tavaraliikenteen hulluutta ja sen haittavaikutuksia. Tammilehdon mukaan koko globaali markkinatalous perustuu edulliseen, nopeaan ja volyymiltaan valtavaan tavaraliikenteeseen.
Tammilehto käyttää esimerkkinä muun muassa erästä eksaktia tilastollista faktaa: "Vuonna 2006 Iso-Britannia sekä toi että vei 14 000 tonnia suklaakuorrutettuja vohveleita.” Eläköön tavaroiden vapaa liikkuvuus!
Tammilehto pitää globaalia rahtausbisnestä monella tavalla suorastaan rikollisena. Rahtauksen rikoksiin liittyy tietysti kasvavat liikenteen saasteet, mutta myös raaka-aineiden ryöstö kehitysmaista, halpa- ja lapsityövoiman käyttö sopivissa maissa, kehitysmaiden maataloustyöntekijöiden myrkyttäminen torjunta-aineilla ja monet muut asiat.
* * *
Eilen huomasin, että lähikaupassa oli tarjolla mandariineja Uruguaysta, melkein toiselta puolelta maapalloa. Eikö lähempänä ollut mandariinin mandariinia? Tammilehto huomauttaakin, että ruoan kuljetusmatkat ovat jatkuvasti pidentyneet. Nykyään ruokaa kuljetetaan kuluttajille tuhansien kilometrien päästä. Se edellyttää säilyvyyttä edistävien lisäaineiden runsasta käyttöä ja hedelmien kohdalla lisäksi sitä, että ne poimitaan raakana tuottajamaassa. Ruokamme on siis yhä epäterveellisempää, kiitos globaalin rahtausbisneksen.
Suurin osa rahdeista liikkuu valtamerillä, jotka on perinteisesti pidetty valtioiden valvonnan ulkopuolella. Merikuljetus on halpaa. Tiesitkö että rahtilaivojen polttoaineena käytetään likaisinta mahdollista polttoainetta? Siis bunkkeriöljyä, joka on oikeastaan jätettä. Maaliikenteessä sitä ei tietenkään saa käyttää. Bunkkeriöljyssä on rikkiä viisituhatta kertaa enemmän kuin tavallisessa dieselöljyssä. Niinpä laivat päästävät ilmaan merkittävän määrän rikkidioksidia, joka on melkoista myrkkyä. Se muun muassa happamoittaa vesistöjä ja maaperää, rapauttaa rakennuksia, lisää vakavia hengityselinsairauksia ja aiheuttaa metsäkuolemia.
Maailmanlaajuiset kuljetusketjut ovat edistäneet merkittävästi ilmastonmuutosta, tuhonneet ympäristöä erityisesti kehitysmaissa ja edesauttaneet epätasa-arvoisen talousjärjestelmän, siis kapitalismin toimintaa. Se tarkoittaa muun muassa sitä, että tavara- ja ruokatuotannon haitat on siirretty kehitysmaiden kestettäviksi. Meille täällä rikkaissa maissa jää sitten vastaavasti valtavat pakkausmateriaalien ja pois heitettyjen turhien tavaroiden jätevuoret.
* * *
Maailman johtajat istuvat ilmastokokousta joulukuussa Kööpenhaminassa. Siellä sovitaan, miten suuria päästövähennyksiä taas aiotaan tehdä siihen ja siihen vuoteen mennessä. Jo nyt joka kuukausi kokousta valmistelevat virkamiehet kokoontuvat ja miettivät pää punaisena, mitä voidaan tehdä.
Samaan aikaan maalla, merellä ja ilmassa rahdataan tolkuton määrä turhaa tavaraa edestakaisin, maasta toiseen, tavaroiden vapaan liikkuvuuden ja pyhän globaalin markkinatalouden nimissä. Eikä kenellekään ilmastogurulle pälkähdä päähän ryhtyä rajoittamaan tätä saastuttavaa sirkusta.
Olli Tammilehto julkaisi keväällä pamfletin nimeltä Rahdin rikokset, jossa hän selvittää globaalin tavaraliikenteen hulluutta ja sen haittavaikutuksia. Tammilehdon mukaan koko globaali markkinatalous perustuu edulliseen, nopeaan ja volyymiltaan valtavaan tavaraliikenteeseen.
Tammilehto käyttää esimerkkinä muun muassa erästä eksaktia tilastollista faktaa: "Vuonna 2006 Iso-Britannia sekä toi että vei 14 000 tonnia suklaakuorrutettuja vohveleita.” Eläköön tavaroiden vapaa liikkuvuus!
Tammilehto pitää globaalia rahtausbisnestä monella tavalla suorastaan rikollisena. Rahtauksen rikoksiin liittyy tietysti kasvavat liikenteen saasteet, mutta myös raaka-aineiden ryöstö kehitysmaista, halpa- ja lapsityövoiman käyttö sopivissa maissa, kehitysmaiden maataloustyöntekijöiden myrkyttäminen torjunta-aineilla ja monet muut asiat.
* * *
Eilen huomasin, että lähikaupassa oli tarjolla mandariineja Uruguaysta, melkein toiselta puolelta maapalloa. Eikö lähempänä ollut mandariinin mandariinia? Tammilehto huomauttaakin, että ruoan kuljetusmatkat ovat jatkuvasti pidentyneet. Nykyään ruokaa kuljetetaan kuluttajille tuhansien kilometrien päästä. Se edellyttää säilyvyyttä edistävien lisäaineiden runsasta käyttöä ja hedelmien kohdalla lisäksi sitä, että ne poimitaan raakana tuottajamaassa. Ruokamme on siis yhä epäterveellisempää, kiitos globaalin rahtausbisneksen.
Suurin osa rahdeista liikkuu valtamerillä, jotka on perinteisesti pidetty valtioiden valvonnan ulkopuolella. Merikuljetus on halpaa. Tiesitkö että rahtilaivojen polttoaineena käytetään likaisinta mahdollista polttoainetta? Siis bunkkeriöljyä, joka on oikeastaan jätettä. Maaliikenteessä sitä ei tietenkään saa käyttää. Bunkkeriöljyssä on rikkiä viisituhatta kertaa enemmän kuin tavallisessa dieselöljyssä. Niinpä laivat päästävät ilmaan merkittävän määrän rikkidioksidia, joka on melkoista myrkkyä. Se muun muassa happamoittaa vesistöjä ja maaperää, rapauttaa rakennuksia, lisää vakavia hengityselinsairauksia ja aiheuttaa metsäkuolemia.
Maailmanlaajuiset kuljetusketjut ovat edistäneet merkittävästi ilmastonmuutosta, tuhonneet ympäristöä erityisesti kehitysmaissa ja edesauttaneet epätasa-arvoisen talousjärjestelmän, siis kapitalismin toimintaa. Se tarkoittaa muun muassa sitä, että tavara- ja ruokatuotannon haitat on siirretty kehitysmaiden kestettäviksi. Meille täällä rikkaissa maissa jää sitten vastaavasti valtavat pakkausmateriaalien ja pois heitettyjen turhien tavaroiden jätevuoret.
* * *
Maailman johtajat istuvat ilmastokokousta joulukuussa Kööpenhaminassa. Siellä sovitaan, miten suuria päästövähennyksiä taas aiotaan tehdä siihen ja siihen vuoteen mennessä. Jo nyt joka kuukausi kokousta valmistelevat virkamiehet kokoontuvat ja miettivät pää punaisena, mitä voidaan tehdä.
Samaan aikaan maalla, merellä ja ilmassa rahdataan tolkuton määrä turhaa tavaraa edestakaisin, maasta toiseen, tavaroiden vapaan liikkuvuuden ja pyhän globaalin markkinatalouden nimissä. Eikä kenellekään ilmastogurulle pälkähdä päähän ryhtyä rajoittamaan tätä saastuttavaa sirkusta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
.JPG)