torstai 22. marraskuuta 2007

Mihin turvallisuusuhkaan Nato olisi vastaus?

Suolaan tänne blogiin esimerkkejä tänä vuonna eri tahoille tekemistäni jutuista. Aiheitten kirjo on valtava. Tämä juttu pyydettiin Sosiaalifoorumi-lehteen:

Suomen poliittinen eliitti on vähätellyt Venäjän johtajien varoituksia Naton leviämisestä Venäjän rajojen tuntumaan. He pitävät sitkeästi ns. Nato-optiota auki.

Suomen Rauhanpuolustajien puheenjohtaja Markku Kangaspuron mielestä naapurin mielipiteet pitää ottaa huomioon.

Venäjän presidentti Vladimir Putin ja muut Venäjän johtavat poliitikot ovat useaan otteeseen tänä vuonna esittäneet suorasanaisia lausuntoja siitä, että Naton tulo Venäjän rajoille ei lisää turvallisuutta, vaan päinvastoin se lisää sotilaallisten uhkakuvien muodostumista ja aiheuttaa vakavia ongelmia.

Pitäisikö Suomen ottaa huomioon Venäjän kanta tehdessään ratkaisua Nato-jäsenyydestä?
”Jokainen järkevää ulkopolitiikkaa toteuttava maa arvioi, millainen tilanne lähialueilla on ja millainen tilanne globaalisti on, ja tekee sen perustella omat arvionsa omasta turvallisuuspolitiikastaan”, Markku Kangaspuro sanoo. ”Jos tätä normaalia periaatetta noudatetaan, niin ilman muuta Venäjän politiikalla on suuri merkitys sille, minkälaista Suomen turvallisuuspolitiikan pitäisi olla, jotta se oikeasti tuottaisi turvallisuutta. Kun Venäjä sanoo suoraan, että Suomen liittyminen Natoon on heitä vastaan epäystävällinen teko, niin totta kai se on otettava huomioon.”

Asevaraista turvattomuutta ja epätasapainoa

Mihin Suomeen kohdistuvaan turvallisuusuhkaan Nato-jäsenyys olisi vastaus?

”Turvallisuusuhkat tänä päivänä liittyvät ympäristöön, ilmaston lämpenemiseen ja globaaliin sosiaaliseen eriarvoistumiseen. Näistä asioista mikään ei ole ydinaseliitto Naton ratkaistavissa - eikä myöskään terrorismi. Pikemminkin voidaan sanoa, että Nato tuottaa asevaraisella politiikallaan turvattomuutta ja epätasapainoa maailmaan. Sehän on nykyään hyökkäysliitto, joka voi tehdä myös interventioita ympäri maailmaa turvatakseen itse määrittelemiään taloudellisia ja poliittisia etuja.”

Yhdysvallat ja Nato ovat Venäjän varoituksista välittämättä yhä tiukemmin saartamassa Venäjän ja sen liittolaiset tiukalla sotilastukikohtien saartorenkaalla. Viimeksi Venäjää suututtivat Yhdysvaltojen suunnitelmat rakentaa ohjustukikohdat uusiin Nato-maihin Puolaan ja Tsekkiin.

Jos Suomi olisi Naton jäsen, olisiko myös Suomessa Naton tai USA:n sotilastukikohtia?
”Jäsenyys yleensä edellyttää sitä, että jäsenmaa toteuttaa velvoitteensa sotilasliittoa kohtaan. Liittyminen merkitsisi mm. yhteistä tiedustelutoimintaa ja valmiutta osallistua kaikkeen Naton sotilaalliseen toimintaan, joka tarkoittaa mitä suurimmalla todennäköisyydellä myös sotilastukikohtien perustamista.

Suomen Nato-jäsenyyttä puolustetaan myös vanhalla hokemalla, että pitää olla mukana niissä pöydissä, joissa päätöksiä tehdään. Miten arvioit Suomen vaikutusvaltaa Naton päättävissä elimissä?

”Käytännössä olemme hyvin pieni tekijä sotilaallisesti ja poliittisesti tässä maailmassa, joten tuskin asettuisimme poikkiteloin Naton suurvaltoja vastaan. Kannattaa muistaa, miten Yhdysvallat painosti eurooppalaisia Nato-maita osallistumaan Irakiin sotaan. Hyvin suuri osa pienistä maista lähti mukaan, vaikka Saksa ja Ranska jäivätkin pois.”

Millaista maailman järjestelmää haluamme luoda?

Kangaspuron mielestä enemmän kuin Suomen Nato-jäsenyyttä nyt kannattaisi pohtia niitä vaihtoehtoja, joilla vältetään konfliktitilanne Venäjän ja Naton välillä. ”Meidän pitäisi luoda sellaista yhteistyötä, jolla mennään kauemmaksi tilanteesta, jossa meillä olisi sellainen katastrofi käsissä, että ristiriitoja ryhdytään selvittelemään sotilaallisesti.”

”Haluaako Suomi luoda sellaista maailman järjestelmää, jossa se jolla on vahvimmat aseet ja paras armeija, käyttää suurinta päätäntävaltaa taloudellisen päätäntävallan ohella?” Kangaspuro kysyy. ”Tämä toimintamallihan on jo pitkään tuottanut epäoikeudenmukaisuutta maailmaan. Sen seuraukset nähdään hyvin esimerkiksi Afrikassa, mutta yhä enemmän myös Euroopassa, jossa kovat arvot lisäävät kansalaisten eriarvoisuutta.”

tiistai 20. marraskuuta 2007

Biobensa vie ruoan nälkäisten suusta

Kansainvälinen elintarvikepolitiikkaa tutkiva laitos on laskenut, että mikäli biopolttoaineiden viljely kasvaa ennakoitua vauhtia, maissin hinta nousee parikymmentä prosenttia vuoteen 2010 mennessä, ja öljykasvien kuten soijan sekä lisäksi vehnän hinta kallistuu samaa tahtia.

YK:n elintarvikevaltuutettu Jean Ziegler vaatii biopolttoaineiden tuottamisen lopettamista viideksi vuodeksi. Hänen mukaansa biopolttoaineiden tuottaminen nostaa viljan hintaa ja vie ruuan nälkää kärsiviltä. Ziegler esitteli raporttinsa 15.10. EU:lle Brysselissä.

Ziegler on jo aiemmin vaatinut, että biopolttoaineita olisi valmistettava maatalousjätteistä tai kasveista, joita ei käytetä elintarvikkeiksi, eli ei ruuaksi kelpaavista raaka-aineista. Hän on laskenut, että 50 litran bensatankin täyttämiseen menee yli 220 kiloa maissia. Siitä saisi yksi ihminen ruuan koko vuodeksi.
Elintarvikevaltuutettu valitti erityisesti Brasilian esimerkkiä, jossa sokeriruo'on viljelyn laajentaminen yksipuolistaa viljalajeja. Brasilia on Yhdysvaltojen ohella biobensan tärkein tuottaja.

maanantai 19. marraskuuta 2007

The Second Coming of...

Eespäin -lehti rukoili kirjoittamaan juttua Kari Peitsamosta. No, ei kun selvittämään, mitä ihmettä se mies tarkoittaa viimeisimmän julkaisunsa otsikolla: The Second Coming of Jesus H. Christ - ja selvisihän se.

Mr. K. Peitsamo saapui kaupunkiin

Syyskuisena maanantai-iltana ravintolalaiva Wäiskin sali Hakaniemessä on tupaten täynnä, seisomapaikkoja myöten. Kari Peitsamo mahtuu vaivoin pujottelemaan yleisön läpi lavaa kohti. Artistin 50 v. juhlakeikka on alkamassa.

Aluksi toimittaja Seppo Bruun haastattelee juhlan keskipistettä, mutta yleisö vaikuttaa kärsimättömältä. Se haluaa kuulla biisejä ja artisti vaistoaa yleisön toiveen. Hän tarttuu kitaraansa sanoen ”tästä mulla on itse asiassa yksi laulu” ja alkaa soittaa.

Asiantunteva yleisö, joukossa nuoria ja vanhempia faneja, alkaa huudella kysymyksiä ja biisitoiveitaan. Peitsamo sanailee leppoisasti suoraan yleisön kanssa ja soittaa välillä toivekappaleita koko 30 vuoden uransa ajalta.

Tällä juhlakeikalla ei yllättäen kuulla kauppaopiston naisista yhtään mitään. Sitä kestohittiä, joka toi Peitsamon kaiken kansan tietoisuuteen 30 vuotta sitten, yleisö ei edes toivo, yhtä kainoa ääntä lukuun ottamatta.

Vielä paljon jälkeenpäin tavatessamme Peitsamo muistelee Wäiskin keikan ”ylitsepursuavan lämmintä tunnelmaa, se liikutti mua”. Hän haluaa kiittää lämpimästi tämän lehden välityksellä kaikkia paikalla olleita.

Jesus gave me a gold record

Peitsamon sanoitukset ovat pieniä, hauskoja kommentteja elämän sattumuksiin tai maailman kummalliseen menoon. Hänen tarinoinnissaan ja minimalistisissa lauluissaan on punaisena lankana huumori, ironia ja itseironia.

Wäiskin keikalla kysyttiin, miksi hänellä ei ole enää bändiä, vaikka niitä on aikaisemmin ollut. Nykyisin keikoilla on liikkeellä vain mies ja akustinen kitara.

”Minimalistinen tyyli on ominta aluettani, ja haluan läheisen kontaktin yleisöön”, Peitsamo selittää.

”No, tuommoiset 70 rekkalastillista lavarekvisiittaa ei oikein sovi mun tyyliin”, hän heittää viitaten Rolling Stonesin massiiviseen Helsingin keikkaan viime kesänä..

Yleisö utelee, miksi yhteistyö froikkareitten (Freud, Marx, Engels & Jung-bändi) kanssa kariutui alkuunsa.

”Yhteityö takkusi koko ajan, en saanut ideoitani läpi. Suurmenestykseksi suunnitellun yhteisen albumin myynti jäi vain 14 500 kappaletta kultalevyrajasta, joka on 15 000.” Ja Peitsamo kommentoi epäonnistumista biisillä Jesus Gave Me a Gold Record.

Back in the DDR

50-vuotisjuhlalevy oli Peitsamon 50. albumi. 30-vuotisen taiteilijauran tuotantotahti on ollut hirmuinen, se on Suomen ennätys. ”Luultavasti se on myös maailman ennätys omassa lajissaan eli siinä, että yksi ja sama mies on sanoittanut, säveltänyt ja esittänyt kaikki ne kappaleet,” Peitsamo arvelee. Miksi ihmeessä tuollainen julkaisutahti?

”Biisien tekeminen on mun tapani olla olemassa, se on kommunikointitapa. On sen taustalla myös aika paljon tuskaa, jota kaikilla taiteilijoilla on.”

Biisien äänityskin sujuu rivakasti, kertaotolla. ”Olen perfektionisti, kaikki on hyvin suunniteltu. Kun menin studioon äänittämään levyä Pölypilleri (1979), äänittäjä pisti laitteet päälle ja meni äänittämisen ajaksi parturiin. Se kesti vähemmän aikaa kuin itse levy kestää, koska siihen lisätään masteroinnissa välikkeet, Peitsamo naureskelee.

Juhlalevyllä on muun muassa ironinen kommentti viime aikojen STASI -kohuun ja DDR:n demonisointiin: Back in the DDR, where everybody is a star and a Trabant is my car… back in the DDR where girls are pretty and the weather is fine…

“Tällä haluan sanoa, että kaiken pahan alku ja juuri on ihan jossain muualla kuin entisessä DDR:ssä.”

That’s my boy, he is so good

Juhlaalbumi on nimeltään The Second Coming of Jesus H. Crist. Se on tehty yhteistyössä Risto Ylihärsilän Risto-yhtyeen kanssa. Nimikappale pistää hiukan ihmettelemään.

”Anna mä selitän. Jeesus-myytti on aina kiinnostanut mua. Jeesuksestahan on tehty ikoni ja idoli, mutta hänen sanomansa ei toteudu. Aloin kerran kuvitella, että Jeesus tulisi tämän nykyisen maailman keskelle. Mielestäni hän olisi silloin rokkari eikä puuseppä. Ei hänellä varmaan olisi 70 rekkalastillista rekvisiittaa mukana, vaan hän olisi pikemminkin vaatimaton mies kitaroineen jossain rähjäisen kapakan nurkassa laulamassa hyvää sanomaansa.”

Varmuuden vuoksi Peitsamo huomauttaa, että ”minä en missään tapauksessa kuvittele olevani mikään jeesus. Minä olen kommunisti enkä usko, että jeesuksen puoleen kääntyminen pelastaisi tämän maailman. Kyllä meidän pitää siinä asiassa kääntyä toistemme puoleen”.

Pakko päästä Helsinkiin

Peitsamo on tähänastisen elämänsä aikana asunut vain Nokia-Tampere akselilla. Pakko päästä Helsinkiin -kappale syntyi jo 1980-luvulla, mutta se toteutui vasta elokuussa 2007, kun uusi rakkaus toi miehen Helsinkiin asumaan. Miltä pääkaupunki vaikuttaa?

”Päällimmäisenä nyt on se, että tämä kaupunki on kiehtova ja monimuotoinen. Joka päivä tapaa uusia ihmisiä, ihmiset ottavat kontaktia ja ovat ystävällisiä. Mutta suuret luokkaerot pistävät silmään jo katukuvassa. Täällä selvästi asuu Suomen rikkaimmat ja köyhimmät ihmiset.”

Juhlalevyllä on useita Helsinkiin muuton syylle omistettuja kappaleita. Be my megababy, Kiss my Cadillac ja I’m in love at last, at last ovat rakkauslauluja, mutta sekaan ripoteltu huumori poistaa imelyyden. Siihen Peitsamo ei sorru.

Mä liityn SKP:hen

Paljon julkisuutta sai vuonna 2001 Peitsamon biisi Mä liityn SKP:hen. ”Se sanoitus oli johtopäätös kaikesta kokemastani ja näkemästäni.”

Peitsamo on ollut sitoutumattomana ehdokkaana SKP:n listalla Tampereella vuoden 2003 eduskuntavaaleista alkaen kaikissa vaaleissa. Europarlamenttivaaleissa hän keräsi SKP:lle eniten ääniä valtakunnallisesti.

”Haluan esimerkilläni kannustaa muita taiteilijoita tulemaan mukaan SKP:n toimintaan. Kynnys liittyä puolueeseen voi olla korkea, mutta muutoinkin voi olla mukana ja toimia.”

I’am rocking across this land Peitsamo laulaa ja se pitää paikkansa. Keikkakalenterissa on paikkakuntia Joensuusta Poriin, Vantaalta Sodankylään. Helsingissäkin on muutama keikka, muun muassa Tavastian Semifinaalissa joulukuun lopulla.

”Keikkakalenteri kyllä täydentyy Helsingin osalta koko ajan, ainakin itäisten kaupunginosien baareissa tulee olemaan useita keikkoja.”

Tarinoita vanhassa myllyssä

Syyskuussa oli vuosien tauon jälkeen ihana vasemmistonaisten viikonloppukurssi. Ja tällaista siellä tapahtui, lyhyesti:

”Kuule, mitä kuulet. Näe, mitä näet. Toimi sen mukaan, minkä tiedät olevan totta.”

Syyskuun viimeisenä viikonloppuna17 eri-ikäistä naista kokoontuu vanhan myllytilan pihapiiriin, suuren metsän reunaan. Pihalla on vanhoja puita ja nuotiopiiri. Myllytila on mustavetisen Renkajoen rannalla. Joessa on edelleen myllyä varten rakennettu pato, jonka yläpuolella vesi virtaa verkkaisesti. Padon alapuolella joki syöksyy villinä koskena moniin eri uomiin.

Kosken jatkuva pauhu luo oudon äänimaiseman, jota on pakko rauhoittua kuuntelemaan. Muut mielen kohinat väistyvät ja antavat tilaa uusille ajatuksille. Pulahtaminen kylmään, mustaan veteen padon yläpuolella tuntuu avaavan alitajunnan patoja, ja mieli alkaa puhdistua. Tämä on taianomainen paikka tarinakurssille, maisema täynnä vertauskuvia.

Monen vuoden tauon jälkeen hämeenlinnalainen Naisten lukupiiri ja Valtikka järjestivät Naisten viikonlopun. ”Vuoden taitekohdassa, iltojen pimetessä ja luonnon alkaessa hiljentyä talvilepoon, on paras aika kuunnella alitajuntaa ja antaa tilaa intuitiolle”, kurssin suunnittelija Tutta Tallgren sanoo. ”Pimeys, nuotiotuli ja tarinat ovat ikivanha kolmiyhteys. Tarinat ovat lääkettä, joka tervehdyttää, eheyttää, ruokkii sielua, ja saa sisäisen elämän liikkeelle. Tarinoissa kohtaamme meitä ennen eläneiden viisauden.”

Kolkuttelua alitajunnan oveen

Viikonlopun punaisena lankana kulkee satu julmasta ritari Siniparrasta, joka murhaa vaimojaan ja säilyttää heidän ruumiitaan salatussa kellarikammiossa. Tarinaa työstetään keskusteluissa ja sosiodraaman avulla.

Sadussa ottavat mittaa toisistaan naisen psyyken pimeät ja eheyttävät voimat. Sen ratkaisut vähentävät pelkoa, ja antavat adrenaliinia juuri oikealla hetkellä. Sosiodraamassa rakennamme sadulle uuden lopun: tarina päättyy suureen sovintoon, jonka rakkaus saa aikaan.

Sadut, tarinat ja myytit ovat kolkuttimia alitajunnan oveen. Ne terävöittävät näköämme niin, että voimme erottaa pois kaiken häiritsevän ja analysoida omaa tilaamme. Nainen voi uupua kahteen suuntaan vetävien voimien välissä, ellei hän tiedosta tilaansa. Tiedostamiseen tarvitsemme paljastuksia, alitajunnan kuuntelua ja itsetuntemusta.

Parhaassa tapauksessa nainen, joka uskaltaa avata salatun kammion oven eli katsoa itseään ja ympäröivää todellisuutta silmästä silmään, pystyy kääntämään omaksi voimakseen myös häntä vastaan olleet voimat.

Unet herätyskelloina

Alitajunnan kolkuttelua jatkettiin unien parissa. Kirjailija Anita Konkka puhui alustuksessaan hyvin henkilökohtaisesti unien antamista varoituksista. ”Usein kieltäydymme tiedostamasta pahaa oloamme, mutta alitajunta on tarkkasilmäinen, se rekisteröi kaiken. Paha olo purkautuu unissa.”

Unissa käsitellään usein asioita ja tunteita, jotka ovat valveilla ollessa jääneet käsittelemättä. Monenlaisissa elämän käännekohdissa ja tilanteissa, jotka alitajunta kokee vaikeiksi, naisen unissa esiintyy miespuolinen vainooja, hiiviskelijä, rosvo, raiskaaja, keskitysleirin vartija, murhamies. Ne unet, joissa vainooja esiintyy, muistetaan hyvin.

Nainen ei välttämättä tietoisesti ymmärrä, mikä vaara häntä sisäisesti uhkaa tai minkälaisia alistavia, mitätöiviä ja julmia asenteita hän kohtaa ympäristössään, perheessä, työpaikalla tai eri yhteisöissä. ”Unet ovat herätyskelloja ja niiden varoitusääniä pitäisi kuunnella”, Konkka sanoo.

Juoksee susien kanssa

“Terveet sudet ja terveet naiset muistuttavat toisiaan”, väittää espanjalais-meksikolainen biologi ja analyytikko Clarissa Pinkola Estes, joka on tehnyt biologina kaksi susitutkimusta. Tutta Tallgren esitteli kirjaa Women who run with the wolves (Naiset jotka juoksevat susien kanssa), jossa Pinkola Estes kuvaa naisten ja susien yhtäläisyyksiä:

”Molemmat ovat kestäviä, urheita, syvästi intuitiivisia ja intensiivisesti keskittyneitä lapsiinsa (pentuihinsa) ja puolisoonsa (laumaansa). Molemmat pystyvät sopeutumaan jatkuvasti muuttuviin olosuhteisiin ja molempia metsästetään, ahdistellaan, häiritään. Molempia myös arvostetaan vähemmän kuin heidän parjaajiaan. He ovat niiden tähtäimessä, jotka haluavat vähentää kaikkea villiä sekä luonnossa että ihmisissä.”

Villinaisen arkkityyppi alkoi hahmottua Pinkola Estesille hänen tutkiessaan susia. Villinaiseksi kasvaminen on aina vaikeaa, kaiken parjaamisen ja vainon keskellä.

”Harjoittele sisäisen äänesi, intuitiosi, kuuntelemista, kysy kysymyksiä, ole utelias, nuuski”, Pinkola Estes kirjoittaa. ”Kysy, mikä on toisin kuin miltä näyttää. Näe, mitä näet, kuule, mitä kuulet ja toimi sen mukaan, minkä tiedät olevan totta.”

sunnuntai 18. marraskuuta 2007

Venezuelan kaksi valtiota

Naisten verkostolehti Pippuri pyysi juttua venezuelalaisesta Gema Belandriasta. Tämmöistä raapustin sinne:

”Vallankumous kulkee sydämestä sydämeen”


Ilman rakkautta ei uuden yhteiskunnan rakentaminen onnistu, venezuelalainen Gema Belandría sanoo. Hän pistäytyi Euroopan kiertueellaan toukokuun lopulla myös Suomessa, Pand - taiteilijat rauhan puolesta järjestön vieraana.

Innostunut, lämmin nainen ja seitsenkertainen isoäiti. Sellainen on eläkkeellä oleva yliopiston opettaja Gema Belandría. Hän on toiminut Venezuelan hallituksen neuvonantajana ja uuden yhdistyneen sosialistipuolueen (PSUV) rakentajana.

”Olen tehnyt elämässäni jo kaiken, mitä naisen pitää tehdä. Nyt eläkkeellä on aikaa tehdä vallankumousta kokopäiväisesti. Joku on sanonut, että jos et nuorena tee vallankumousta, olet vähän outo, mutta jos teet vielä vanhana vallankumousta, olet ihan täyshullu”, Belandría sanoo nauraen.

Gema Belandría korostaa, että Venezuelan vallankumousprosessi on alkanut ja kehittynyt kansan tahdosta. Entinen laskuvarjojoukkojen everstiluutnantti Hugo Chavez on kasvanut presidentin tehtäväänsä kansan mukana. Hän ryhtyi poliitikoksi vasta johtamansa epäonnistuneen sotilasvallankaappauksen (1992) jälkeen. Kaappauksesta tuli vankilatuomio.

”Köyhät liittivät Chaveziin jo tuolloin toivonsa paremmasta maailmasta”, Belandría kertoo. ”He kantoivat hänelle ruokaa ja kukkia vankilaan.” Vankilasta vapauduttuaan Chavez kutsui nämä kannattajansa kokoon, perusti oman puolueen ja sanoi: no niin, ryhdytään sitten yhdessä tekemään maailmaa paremmaksi.

Ystävä Kuubassa

Kun Chavez ensimmäisen kerran voitti presidentin vaalit vuonna 1998, Venezuelassa ei oikein tiedetty, mitä mies aikoo tehdä. ”Chavez meni heti ensi töikseen Kuubaan Fidel Castron puheille, ja köyhä kansa ilahtui. Voisikohan meilläkin tehdä saman kuin Kuubassa? alettiin aprikoida.”

Chavez itse uskoi alussa, että kapitalistista valtiota voidaan korjata reformeilla. ”Mutta käytäntö on osoittanut, että ei ole muuta vaihtoehtoa voittaa kapitalismi kuin rakentaa demokraattinen ja vallankumouksellinen sosialismi,” Belandría toteaa.

”Meillä oli siihen aikaan kansan enemmistö niin rutiköyhää, että heillä ei ollut mitään, ei edes kenkiä jalassa. Toisaalla oli - ja on edelleen - vauras yläluokka, joka elää eristyneenä omassa maailmassaan.”

Demokratian sääntöjen mukaan

”Prosessi vanhan uusliberalistisen järjestelmän voittamiseksi on vasta alussa ja se etenee hitaasti - liian hitaasti, sanovat köyhät. Mutta me haluamme tehdä kaiken laillisesti ja vanhan länsimaisen demokratian sääntöjen mukaan.”

Hugo Chavez on valittu jo kolmesti Venezuelan presidentiksi demokraattisissa vaaleissa, jotka kansainväliset tarkkailijat ovat todenneet moitteettomiksi. Viimeksi presidentin vaalit olivat viime joulukuussa, jolloin Chavez sai yli 62 prosenttia äänistä.

Merkittävimpiä päätöksiä tehtäessä Venezuelan hallitus tukeutuu aina kansan enemmistöön. Kansanäänestyksellä hyväksyttiin muun muassa uusi perustuslaki vuonna 1999. ”Meillä on yksi maailman edistyksellisimmistä perustuslaeista, jonka laadintaan tavalliset ihmiset saivat osallistua. Siinä taataan kaikille, myös vähemmistöille, tasavertaiset oikeudet,” Belandría kertoo ylpeänä. Vähemmistöjen oikeuksien kunnioittamisesta kertoo esimerkiksi se, että perustuslaki on käännetty kaikille 24 intiaanikielelle.
Nyt perustuslakiin ollaan tekemässä muutoksia ja edessä on taas kansanäänestys.

Kaksi valtiota

”Venezuelassa on tällä hetkellä oikeastaan kaksi valtiota. Meillä on vanha porvarillinen valtio, joka taistelee elämästään ja on yhä vihamielisempi kaikkea uutta kohtaan. Vanhaa valtaa edustaa suuri osa virkamieskunnasta, joka nautti vahvasta irtisanomissuojasta ja muista oikeuksista. Virkamiehet toimivat vanhaan tapaan, juonittelevat, hidastavat ja sabotoivat vallankumousprosessia, hallintosalaisuuden suojissa.”

Uutta valtiota edustavat ruohonjuuritasolla perustetut kunnalliset neuvostot ja monet muut kollektiiviset elimet. Niissä kansalaiset toimivat itsenäisesti ja tekevät päätöksiä. Hallitus tukee taloudellisesti näitä uuden yhteiskunnan alkusoluja.

Tärkeitä osallistumisen mahdollisuuksia tarjoavat kampanjat, missiot. Pari kiireellisintä missiota on jo toteutettu. Kuubalaisten avustuksella kaksi miljoonaa venezuelalaista opetettiin lukemaan ja käytännössä poistettiin maasta lukutaidottomuus. Peruskoulun penkille istahtivat jopa 80-vuotiaat, joilla ei ole ollut koskaan aikaisemmin mahdollisuutta käydä koulua. Perusterveydenhuolto levitettiin kattamaan koko maa kuubalaisten lääkärien avulla. Köyhillä ja syrjäisillä alueilla ei lääkäreitä aikaisemmin ollut.

Belandrían mukaan naisten merkitys ruohojuuritason organisoitumisessa on oleellinen, ja juuri naiset ovat lähteneet suurin joukoin liikkeelle toteuttamaan missioita. ”Naisia on tietysti myös korkeilla johtopaikoilla, ministereinä, kuvernööreinä ja pormestareina. Esimerkiksi intiaaniasioista vastaavaa ministeriötä johtaa intiaaninainen.”

Hands off Venezuela!

Uudenlaisen yhteiskunnan rakentajilla on paljon vihollisia, sekä sisäisiä että ulkoisia. Tiedossa on Yhdysvaltojen uhka puuttua asioihin, jopa suoria tappouhkauksia on siltä suunnalta tullut demokraattisesti valitulle presidentille. Chavezia vastaan tehtiin vallankaappausyritys vuonna 2002 ja samana vuonna ulkopuolelta masinoitiin öljyteollisuuden saarto, jolla pyrittiin romahduttamaan Venezuelan talous ja samalla Chavezin hallinto.

Ikävä vihollinen on länsimainen media, joka piirtää Chavezista omiin ennakkoluuloihinsa perustuvaa diktaattorin muotokuvaa. Pahaa jälkeä tekevät myös Venezuelan pääosin yksityisessä omistuksessa olevat tiedotusvälineet. Niiden tuottamaa Chavezin vastaista propagandaa toistetaan melko kritiikittömästi länsimaiden mediassa.

”Tarvitsemme kansainvälistä solidaarisuutta torjuaksemme meihin kohdistuvat ulkoiset uhkat ja voittaaksemme vaikeudet”, Belandría vetosi. Hänen puheissaan toistuvat usein sanat: ”Vallankumous kulkee sydämestä sydämeen, se tarvitsee rakkautta. Muuten siitä ei tule mitään.”

Venezuelan bolivaarinen tasavalta sanoo rakentavansa 21. vuosisadan sosialismia. Mitä se lopulta merkitsee jää nähtäväksi, jos tämä monet konfliktit ja sorron vuodet kestänyt kansa saa rauhassa, ilman ulkopuolista puuttumista, toteuttaa unelmaansa.

perjantai 16. marraskuuta 2007

Kenen sanavapautta?

Kesäkuun alussa alkoi elämässäni uusi kausi (taas kerran). Aloin tosissaan seurata maailman menoa Latinalaisessa Amerikassa sen jälkeen kun pillastuin kansainvälisestä kampanjasta, jolla mustamaalattiin Venezuelan presidenttiä Hugo Chavezia sanavapauden rajoittajaksi.

Tutkin asiaa hiukan tarkemmin kuin suomalainen valtamedia teki, ja kirjoittelin juttuja muutamiin lehtiin. Tässä Voima-lehdessä julkaistu versio:

Yksityinen bisnes hallitsee Venezuelan tiedotusvälineitä
(Voima otsikoi: Tuhkimotarina jatkuu)

Kaupallisen Radio Caracas Television (RCTV) -kanavan maanpäällisen verkon lähetysten loppuminen Venezuelassa 27.5. uutisoitiin kansainvälisessä ja suomalaisessa mediassa huterasti, jopa virheellisesti.

Uutisoinnin mukaan RCTV-kanava olisi ”lopetettu”. Tämä ei pidä paikkaansa. RCTV jatkaa toimintaansa eikä kukaan ole ottanut sitä ”haltuunsa”. Se tuottaa edelleen saippuasarjoja koko Latinalaisen Amerikan ja Suomenkin tarpeisiin ja saa toimia vapaasti satelliitti- ja kaapelikanavilla sekä internetissä. Viime mainitussa välineessä mustamaalaus kansan valitsemaa presidenttiä vastaan jatkuu kiivaana ja täysin vapaana.

Venezuelan hallitus ei uusinut RCTV:n toimilupaa kanavalla, jolla on maan laajin peitto. Maanpäällisen lähetysverkon omistaa Venezuelassa valtio, kuten Suomessakin ennen oli asian laita (nyt omistajana meillä on Digita). Hallitus päättää julkisen verkon toimiluvista Suomessakin. Venezuelan hallitukselle länsimaiden media ei halua tätä normaalia oikeutta suoda.

Opposition ääni lähes monopoliasemassa

Toinen virhe uutisoinnissa oli se, että nyt ”vaiennetaan” yksi harvoista opposition äänistä Venezuelassa. Annettiin ymmärtää, että valtio kontrolloi tiedotusvälineitä. Tämä ei pidä paikkaansa. Venezuelan tiedotusvälineet ovat edelleen pääosin yksityisessä omistuksessa ja valtaosa niistä kampanjoi aktiivisesti vaaleilla valittua hallintoa vastaan.

Televisiotoiminnassa markkinoita hallitsee neljä suurta yksityistä yhtiötä: RCTV, Globovisión, Televen ja Venevision. Suurimman ja vanhimman, RCTV:n, omistaja Marcel Granier omistaa lisäksi 40 muuta tv-asemaa eri puolilla Venezuelaa. Ollaksemme tarkkoja, Venezuelan 81:stä tv-kanavasta 79 on yksityisessä omistuksessa. 709:stä radioasemasta 706 on yksityistä ja kaikki 118 sanomalehteä tekevät bisnestä.

Opposition meteliä siis riittää presidentti Hugo Chavezin hallinnon kansallistamispolitiikkaa vastaan. Kun Venezuelassa yksityistä pääomaa puolustava media on lähes monopoliasemassa, länsimaiden median pitäisi olla huolissaan hallituksen ja kansan enemmistön sananvapaudesta. Se on varsin rajallista.

Rikollista toimintaa, sanktioilla ja ilman

Venezuelan hallituksella oli lukuisia syitä olla uusimatta RCTV:n toimilupaa. Tv-kanavaa vastaan on nostettu kanteita, jo ennen Chavezin aikaa. Se on toiminut usein moraalittomasti, jopa vastoin lakeja ja tiedotustoiminnan sääntöjä. Se on esimerkiksi lähettänyt pornografista ohjelmaa lasten katseluaikaan ja rikkonut tupakan ja alkoholin mainoskieltoa, puhumattakaan väärän tiedon välittämisestä. RCTV on saanut tuomioita edellä mainituista syistä vuosina 1976, 1980, 1981, 1984, 1989 ja 1991.

RCTV oli vahvasti mukana salaliitossa, kun Pedro Carmona ja muutamat sotilaat kaappasivat presidentti Chavezin ja hänen hallituksensa vuonna 2002. Maan kattava kanava oli kaapparien käytössä. Se muun muassa uutisoi, että presidentti Chavez on eronnut virastaan. Tämä valhe uutisoitiin Suomessakin. Kansan enemmistö ei uskonut RCTV:n uutisointia ja niin kaappaus päättyi surkeaan epäonnistumiseen parin vuorokauden kuluttua.

Demokraattisissa vaaleissa valitun presidentin vastaiseen vallankaappaukseen osallistuminen on rikollista toimintaa minkä tahansa maan lakien mukaan. Mutta mitä tekee tämä intiaanivertakin suonissaan kantava presidentti, Hugo Chavez? Ei mitään. Antaa RCTV:n jatkaa hallituksen kumoamiseen pyrkivää toimintaa ja häneen itseensä kohdistuvia solvauksia vielä viisi vuotta, toimiluvan loppuun saakka.

Mainitun kaltaiset syyt johtivat siihen, että Venezuelan korkein oikeus ja viestintäministeriö suosittelivat hallitukselle, että RCTV:n toimilupaa ei uusita. Maan kattavalla kanavalla aloitti välittömästi julkisen palvelun ei-kaupallinen tv-kanava, TVes.

Marjaliisa Siira
-------------------------------
Uusi televisioaikakausi

RCTV:ltä vapautunutta Venezuelan kattavinta lähetyskanavaa alkoi käyttää uusi julkisen palvelun kanava, TVes. Se on siis sama asia kuin meillä YLE. TVes on täyden palvelun kanava, jonka ohjelmistossa on kulttuuria, dokumentteja, lastenohjelmia, viihdettä, urheilua, uutisia, normaaliin tapaan. Ohjelmisto ei siis ole Chavezin monituntisia puheita, kuten RCTV viimeaikaisessa törkykampanjassaan antaa ymmärtää. Ruohonjuuritason toimijat ja vähemmistökulttuurit eri puolilla Venezuelaa saavat kanavalla äänensä kuuluviin, kanavan esittelyvideon mukaan. Video on nähtävillä YouTubessa. Ohjelmia tuottavat Venezuelan riippumattomat tv-tuottajat (INP).

“TVes on moniarvoinen kanava, joka viihdyttää, kouluttaa ja rikkoo paradigman siitä, että massojen television on oltava mauton (vulgar)”, varapresidentti Jorge Rodriguez sanoi ennen kanavan avajaisia. Elis Saúl Mora riippumattomien tv-tuottajien yhdistyksestä iloitsi siitä, että nyt heidän on mahdollista tehdä laatuohjelmia, joissa kunnioitetaan eettisiä ja moraalisia arvoja. ”Kaupalliset kanavat eivät ostaneet meiltä tällaisia ohjelmia. TVes aloittaa Venezuelassa uuden televisioaikakauden.” (MLS)

torstai 24. toukokuuta 2007

Kutistettu maailma

Aloin selvitellä laajoja - uuvuttavan laajoja - arkistojani. Tajuntani on vihdoin ottanut vastaan tiedon, että kaikkihan löytyy netistä. Enää ei tarvitse säästää tietoa paperilla.

Mutta toisaalta, arkistojen kelaaminen on tosi antoisaa: mielettömiä yllätyksiä, täysin unohtuneita asioita... samanlaisia elämyksiä ei saa googlaamalla.

Olin tulostanut paperille erään sähköpostiviestin 2.4.2001 klo 13.55, otsikkona Kutistettu maailma. Lähettäjä on minulle täysin tuntematon (ainakin nyt), ehkä forwardaaja oli jäänyt tulosteesta pois.

Talletan viestin pääpiirteissään tähän, että voin heittää paperin roskiin. (Jos arkistojeni siivoaminen menee tähän malliin, prosessi on tosi hidas.)

”Kuvittele, että supistetaan maailman väestö niin, että se mahtuu pieneen kylään, jossa on tasan 100 asukasta. Kylässä asuu kaikenlaisia ihmisiä, samassa suhteessa kuin maapallolla tänään. Kylässä olisi:

57 aasialaista, 21 eurooppalaista, 14 amerikkalaista (etelä ja pohjoinen), 8 afrikkalaista
52 naista, 48 miestä
70 ei valkoista, 30 valkoista
70 ei kristittyä, 30 kristittyä
89 heteroseksuaalia, 11 homoseksuaalia
6 henkilöä omistaisi 59 % kylän omaisuudesta
80 asuu ala-arvoisissa asunto-oloissa, 70 ei osaa lukea, 50 on aliravittuja
1 omistaa tietokoneen

Jos et ole koskaan pelännyt sodassa, istunut vankilassa, tullut kidutetuksi, nähnyt nälkää - olet parempiosainen kuin 500 miljoonaa maailman ihmistä.

Jos sinulla on ruokaa jääkaapissa, vaatteita päällä ja paikka missä nukkua, olet onnekkaampi kuin 75 prosenttia maailman väestöstä.

Jos sinulla on rahaa pankissa, rahaa kukkarossa tai vaikka vain vähän kolikoita kirjoituspöydän laatikossa, olet yksi maailman rikkaimpia ja kuulut siihen 8 prosentin joukkoon, jotka ovat maailman pintakermaa. Jos vielä voit lukea tämän viestin, olet onnekkaampi kuin ne 2 miljardia ihmistä, jotka eivät osaa lukea.”

Ja nyt taas siivoamaan.

maanantai 9. huhtikuuta 2007

Pääsiäismietteitä

Pääsiäispyhien aikaan kaksi vuotta sitten olin matkalla Kuubassa, ensimmäisen ja ehkä ainoan kerran elämässäni. Kuuba-Seuran kokoama ryhmämme kierteli maata pikkubussilla kahden viikon ajan viiden provinssin alueella.

Maata tuli nähtyä kohtuullisesti. Tosin Varaderon kuuluisa turistiranta, USA:n mafian muinainen lymypaikka, jäi näkemättä. Mitäpä näkemistä siinä olisikaan: espanjalaisten rakentamia hotelleja, hiekkarantaa ja kuppiloita, kaikki täynnä turisteja kuten muuallakin. Miksi lentää niin mielenkiintoiseen maahan kuin Kuubaan makaamaan rannalla?

Pääsiäisestä ei näkynyt Kuubassa jälkeäkään: ei tipuja, pupuja, kirjavia munia eikä pappien johtamia pääsiäiskulkueita, joita nykyään on myös luterilaisissa maissa. Ihmiset elivät pitkänäperjantaina normaalia arkea. Eikä köyhässä maassa ole varaa pistää rahaa sellaiseen turhuuksien turhuuteen kuin pääsiäiskoristeet.

Tähän joku ”Kuuban tuntija” tietysti huomauttaa, että uskontohan on siellä kielletty. Vaan eipä ole. Katolinen kirkko toimii siellä vapaasti, vaikka ei ole yhtä suosittu kuin muutamissa muissa latinalaisen Amerikan maissa. Kirkkoja ei ollut matkamme varrella tuhkatiheään, mutta oli kuitenkin.

Paavi teki virallisen vierailun Kuubaan vuonna 1998. Kun tämä edellinen paavi taannoin kuoli, Fidel Castro piti tv:ssä muistopuheen (jota meilläkin uutisissa ihmeenä siteerattiin) ja julisti Kuubaan viiden päivän suruajan.

Katolisuus on suurin uskontokunta, mutta kaikkein yleisin lienee afrikkalaisperäinen heimouskonto, santería. Sen rituaalit, taiat, esineistö ja kotialttarit kuuluvat kuubalaisten arkeen kiinteästi. Turistikin niihin törmää, jos on silmät auki.

lauantai 7. huhtikuuta 2007

Kulutusjuhlien kauhugalleria

Siivosin epämääräistä, isoa lehtipinoa roskiin. Käsiin osui Kämp Gallerian kuvasto. Se oli tipahtanut Hesarin välistä jokin aika sitten. Se oli siis jaettu enemmistöön helsinkiläistalouksista. Yleensä pistän mainokset suoraan roskiin, mutta tämä hätkähdytti. Jo kiiltävä, tyylikäs kansi haisi vahvasti rahalle. Siinä oli pari korkeakorkoista kenkää, helmet, hieno rannekello ja hajuvettä. Vieressä oli teksti: Elämä on ihanaa - Livet är härligt.

Sisäsivuilla oli ”shoppailun nautintoja”: avokkaat 590,- Chanel-laukku 1770,- ja yli 2000 euron rannekelloja. Huippunautinto tässä joka kodin kuvastossa olivat korvakorut, joissa oli yksi helmi ja timantteja, hinta 23.350,-.

Vielä 1980-luvulla Helsingissä ei ollut yhtään kauppaa eikä kapakkaa, johon en olisi voinut astua ja ehkä ostaakin jotain. Mutta nyt on. Päälläni oleva Anttilasta hankittu puvustus ei koskaan kävele sisään Kämp Gallerian ovesta saati että siellä olisi minulle mitään ostettavaa. En myöskään voi mennä siellä sijaitsevaan Zen Sushi -ravintolaan syömään sushilajitelmaa á 17 euroa. Siellä on varmaan ovella portsari, joka sanoisi: ”Rouva hyvä, meillä on nyt valitettavasti täyttä.”

Arvoitukseksi minulle jäi, miten härskin kalliit korkokengät, karmean näköinen rannekello, hintavat helmet ja hajuvesi takaavat elämän ihanuuden. Kertokaa se minulle.

Oikeudenmukaisuuden ja kestävän kehityksen kannalta Kämp Galleria on kulutusjuhlien kauhugalleria, hyvä näyteikkuna turhuuksien turhuuteen. Ja kansan kahtiajakoon. Mutta hyvät ihmiset - vastakkainasettelun aikahan on ohi!

torstai 29. maaliskuuta 2007

Demokratiaa! Kuubassa...

Tuohon edelliseen sepustukseeni (Kansanvallan juurilla) tuli kommenttina tarkennusta ja oikaisua asiantuntevalta taholta - ja tiedän kyllä kuka kommentoi. Mutta kun ei itse paljasta itseään, niin olkoon vaikka Asiantuntija.

Hän tarkentaa, että Kuubassa joukkojärjestöt ovat muutakin kuin vain kommunistisia järjestöjä, niihin kuuluu mm. ay-liike, naisten liitto ja opiskelijajärjestöt. Hänen mukaansa näihin järjestöihin kuuluu 90 prosenttia kuubalaisista ja ”niillä on suuri merkitys poliittisessa osallistumisessa varsinaisten vaalitouhujen ulkopuolellakin. On työläisparlamenttia, opiskelijafoorumia ja muuta - ruohonjuuritasolla eli siellä missä ihmiset asuvat, tekevät työtä ja opiskelevat.”

Hyvä tarkennus.

Asiantuntija lisää vielä yhden Kuuban demokratiaan kuuluvan piirteen, josta meidän länsimaisen systeemin kannattaisi ottaa oppia:

”Kansanedustajilla ja kunnanvaltuutetuilla on velvollisuus tavata säännöllisesti äänestäjiään ja raportoida heille tekemisistään (face to face eikä tiedotusvälineiden tai vaalimainosten kautta).”

Tästä taitaakin tulla Kuuba-blogi. Aiheita on vielä paljon.

tiistai 27. maaliskuuta 2007

Kansanvallan juurilla

Jos alan selittää melkein kenelle tahansa, että Kuuban järjestelmässä on jänniä alkuperäisen demokratia-käsitteen piirteitä, minut keskeytetään ensimmäisen lauseen puolivälissä sanomalla, että eihän Kuubassa ole demokratiaa. ”Kaikkihan sen tietävät”, sanoo juttukaveri, vaikka hänellä ei ole pienintäkään tietoa siitä, millainen järjestelmä Kuubassa on.

En väitä, että Kuuba olisi demokratian mallimaa, mutta järjestelmä siellä on ainakin kahdella tavalla paljon demokraattisempi kuin meillä.

Ensinnäkin: Kuubassa ainoa virallinen puolue, Kommunistinen puolue, ei aseta vaaleissa, missään vaaleissa, yhtään ainoaa ehdokasta (paitsi tietysti oman puolueen puheenjohtajaa tms. valittaessa). Näin siellä on päästy puolueiden vallasta, joka meillä vallitsee.

Kuubassa ehdokkaat kunnallisvaaleihin asetetaan ns. korttelikomiteoissa, siis asuinalueilla. Ehdokkaat ovat tuttuja naapureita. Näistä alueiden ehdokkaista äänestetään edustajat kunnanvaltuustoihin. Tämä ehdokkaitten asettelu suoraan kansankokouksissa ilman puoluelaitoksen väliintuloa on sitä alkuperäistä kreikkalaista demokratiaa.

Parlamentin ehdokkaat asetetaan puoliksi alueilla ja puoliksi joukkojärjestöissä. Tätä kautta ehdokkaiksi käsittääkseni tulee kommunististen järjestöjen väkeä eikä pelkästään niitä korttelin kunkkuja.

Parlamentti äänestää keskuudestaan (suljetulla lippuäänestyksellä) hallituksen/valtioneuvoston ja hallituksen puheenjohtajan (pääministerin), joka on lain mukaan myös Kuuban presidentti. Vaalit järjestetään joka viides vuosi ja tähän mennessä Fidel Castro on aina valittu johtoon, demokraattisesti äänestämällä. Helppo kuvitella, että ei ole parempaakaan ehdokasta hallituksessa ollut. Puolueella ei (teoriassa) ole missään vaiheessa tekemistä hallituksen muodostamisen kanssa.

Käytännössä korttelikomiteoissa usein tulee valituksi kommunistisen puolueen jäsen, koska he ovat aktiivisimpia, ja ovat jo ottaneet osaa yhteisten asioitten hoitoon. Näin kertoi eräs kuubalainen, joka asuu Kuubassa. Kuuban parlamentissa on kuitenkin kolmannes puolueeseen kuulumattomia (tässäkin kohtaa Kuuban systeemi eroaa Neuvostoliitosta).

Ja se toinen demokraattinen asia on vaalimainonta. Vaaleissa ehdolla oleville on sallittu vain samankokoinen, olikohan se A3-lennäkki, jossa on ehdokkaan mustavalkoinen naama ja esittelyteksti niin kuin ehdokas sen haluaa. Tasan samanlaiset mainokset kaikilla, myös lehdissä. Ei siis mitään ehdokaskohtaista lehti- tai tv-mainontaa, jonka määrä riippuisi rahasta. Tämä on todellista tasa-arvoa ja demokratian toteuttamista.

Meidän länsimaista järjestelmäämme pitäisi kutsua vain parlamentarismiksi, ei demokratiaksi. Parler, parler - puhutaan ja puhutaan parlamentissa (puhumispaikassa) - minne on päästy, jos on varaa hulppeaan vaalimainontaan ja sopiva iso puolue takana... mutta tämä on ainoa, mitä meillä on.

lauantai 24. maaliskuuta 2007

Pettynyt vaalitulokseen?

Kaikkien niiden, jotka ovat pettyneitä eduskunvaalien tulokseen, kannattaa käydä vaalikoneessa sivulla
http://lehti.samizdat.info/kysymykset.php
Testi piristää kummasti...
Niiden jotka ovat tyytyväisiä tulokseen, ei kannata vaivautua.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2007

Kurkistus erään puolueen kulissien taakse

Arja Alho antoi palaa kunnolla haukkuessaan puoluettaan radiossa tänään. Haastattelu lähti liikkeelle nettipäiväkirjasta, jossa Alho sanoi jäähyväiset SDP:lle 19.3.

Olipa mielenkiintoinen kurkistus yhden puolueen kulissien taakse - huh-huh! Alhon mukaan SDP:ssä vallitsee harvojen äijien valta ja kamala suosikkijärjestelmä, jossa vallassa olijat (äijät) poimivat suosikeikseen lähinnä puolueen nuoria, kokemattomia naisia, joista ei ole haastajaksi heidän vallanpidolleen eikä mielipiteilleen. Sen sijaan nuoria miehiä syrjitään, he mm. saavat itse maksaa omat vaalikampanjansa kuten epäsuosiossa olevat naisetkin.

Alho pahoitteli, että esimerkiksi Osku Pajamäki on epäsuosittujen listalla. Pajamäki ei päässyt kolmannellakaan kerralla eduskuntaan (vaikka on ollut jo pitkään valtakunnan julkkis). Syy siis ei ole pelkästään suurten ikäluokkien syyllistäminen. Kysymys on rahasta taas, kenelle puolueen äijät sitä ja omaa tukeansa satsaavat.

Arja Alho pääsi eduskuntaan ensimmäisen kerran jo 1970-luvulla. Hän oli tähti silloin, nuori sairaanhoitaja. Kokemuksen karttuessa, Lipposen hallituksen aikaan, äijät itkettivät Alhoa ja pakottivat luopumaan ministerin paikasta. Sen jälkeen SDP:ssä on poimittu ministereiksi ihan urpoja (= kokemattomia) nuoria naisia (äijäporukan lisäksi). Heitä on hyvä ohjailla, ei ole pippuria eikä omia mielipiteitä kuten korkeasti koulutetulla Alholla (nykyään myös jonkin tieteen tri).

Törmäsin tähän syrjintään vaalien alla Itäkeskuksen Tallinnan aukiolla, vaikka en ymmärtänyt, mistä oikein oli kysymys. Siellä oli Heinäluoman kuvilla teipattu vaaliauto, soppatykki ja kahvikoju. Heinäluoma seisoi soppatykin edessä ja hänen ympärillään pörräsi ainakin tusinan verran vaalityöntekijöitä, jotka jakoivat pelkästään Heinäluoman mainoksia, kärrypoletteja ja karkkeja. Ihmiset toki tungeksivat kahvia ja soppaa ottamaan, minäkin, ja samalla joutuivat juttusille ehdokkaan kanssa.

Livahdin liukkaasti pois tungoksesta syömään soppaa kahvikojun takakulmalle. Siellä, täysin syrjässä koko tohinasta, oli yksi nuori mies. Nyreän näköisenä, aivan yksin, hän potkiskeli kiviä kädet taskuissaan. Hänkin oli SDP:n ehdokas, se kävi ilmi hänen vieressään tuulessa huojuvasta ständistä, jossa oli hänen kuvansa. Kukaan vaalityöntekijä ei houkutellut ihmisiä tämän nuoren miehen luo. Vaikka olin aivan hänen vieressään, mies ei ottanut kontaktia, potki vain kiviä. Ihmettelin moista juroutta, mutta en enää. Oli kai käsketty olla hiljaa ja syrjässä. Eikä mies tietenkään päässyt eduskuntaan.

PS. myöhemmin: Myös Erkki Tuomioja pisteli nettipäiväkirjassaan puoluettaan, sen johtamistyyliä ja tekojen ja puheitten ristiriitaa. Jos tahtoisin demarien menestyvän, sanoisin, että puheenjohtajaksi äkkiä Tuomioja ja kunnon oppositiopolitiikkaa kehiin!

tiistai 20. maaliskuuta 2007

Rahakasa = äänimäärä

Kansa on puhunut, pulinat pois... on kuulemma Johannes Virolaisen lanseeraama sanonta. Mutta nyt vasta pulista pitääkin! Väitän, että eniten ääniä saivat ne, jotka eniten pistivät rahaa vaalikampanjaan. Yllättävää olisi ollut, jos toisin olisi käynyt. Keskusta pisti likoon 1,5 miljoonaa, kokoomus yhden millin ja demarit 800 000 euroa. Tämä oli siis äänisaaliitten järjestys. Poliitikot keksivät muita selityksiä: alhaisen äänestysinnon, SAK:n huonon mainoksen, "meidän loistavan kampanjan" ynnä muuta - mutta minä pitäydyn omassani: raha.

Mielenkiintoista on tutustua yksittäisiin vaalibudjetteihin, kun ne julkistetaan. Muutama uusi eduskuntaan nousija kiinnostaa, esimerkiksi kolmen kokoomuksen helsinkiläisen aivan tuntemattoman rivivaltuutetun rahapanos. Näitä kolmea lukuunottamatta Helsingistä läpipäässet ovat kaikki peräti tuttuja ennestään.

Yksi tuntematon oli joku Karhuvaara (nainen), joka tuijotteli minua kaikissa liityntäliikenteen busseissa koko vaalien alusviikon ja lupasi pitää huolta vanhuksista. Ihmettelin kuka se on. No, nyt se on kansanedustaja.

Joku Hakola taas tuijotti Vuosaaressa kävellessä jokaisesta mainospylväästä. Ihmettelin kuka sekin on, ei ole ikinä ennen Vuosaaressa mainostanut. Ja Vuosaari-lehteäkin se käytti ahkerasti. Ekaa kertaa elämässäni omassa lehdessämme mainosti joku ihan tuntematon naama. Kaikki ison mainoskampanjan Vuosaaressa tehneet ovat aiemmin olleet minulle tuttuja politiikan naamoja.

Poikkeuksiakin säännöstä rahakasa = äänimäärä on. Paavo Arhinmäen vaalibudjetti ei kai ollut kovin iso. Mutta työmäärä kansan parissa kapakoissa ja toreilla on sellainen, että ei sitä moni jaksa. Paavo tekee käsittääkseni sitä työtä jatkuvasti eikä vain ennen vaaleja. Niinkuin kaikkien pitäisi.

Vaalien allahan vain lupaillaan kaikenlaista. Helppo homma. Mutta vaalien jälkeen pitäisi uskaltaa mennä kansan pariin kertomaan, miksi taas tehtiin sellainen päätös kuin tehtiin. Minä menen kyllä joskus kysymään siltä Karhuvaaralta, miten se on pitänyt huolta vanhuksista.

sunnuntai 18. maaliskuuta 2007

Voitko sinä vaikuttaa?

Eduskuntavaalien aattopäivä taitaa olla kansanvallan huippupäivä, päivä jolloin kaikkein eniten uskotaan demokratiaan. Juuri nyt kaikki voivat vaikuttaa! Sinäkin! Upeaa! Kiljuvat ehdokkaat kaduilla ja mediassa. Mutta jo vaalitulosten laskennan aikaan usko alkaa rapista… Mites tässä nyt taas näin kävi? Miksi ihmiset nyt tuolla tavalla taas äänestivät?

Tavallinen mielipide tavallisen vaalikansan keskuudessa on yleensä (paitsi tänään) se, että edustuksellinen demokratia ei toimi, mutta ”se on ainoa, mikä meillä on”. Näillä näkymin systeemiä ei tietenkään voi muuttaa miksikään, vain systeemiä toteuttavat ihmiset voitaisiin - teoriassa - vaihtaa.

Mutta ei se onnistu, koska järjestelmä on epädemokraattinen.

tiistai 13. maaliskuuta 2007

Maailman ainoa kestävän kehityksen maa

Mikä maa se mahtaisi olla? No, tietenkin Kuuba! Tämä ei ole minun mielipidejuttuni, vaan viime lokakuussa julkistetun WWF:n Living Planet -raportin tulos. Kuinkahan moni on kuullut uutisen?

Suomen media ei tätä uutista tietenkään julkistanut. Kyseisestä raportista uutisoitiin, että suomalaisilla on maailman kolmanneksi raskain ekologinen jalanjälki, heti Yhdistyneitten Arabiemiraattien ja Yhdysvaltojen jälkeen. Toki tämäkin piti kertoa. Mutta mitä kansa sanoisi urheilu-uutisesta, jossa raportoitaisiin, että Suomen pojat hiihtivät häntäpäässä, mutta ei kerrottaisi kuka voitti?

Yksi lehti kuitenkin julkisti asian marraskuun lopulla: maan mainio Cuba Si -lehti. Tuumailin, olisiko näin komea uutinen kuitenkin hiukan liioiteltu, ehkä vähän kotiinpäin vedetty? Tarkistin siis asian Suomen WWF:ltä. Kyseisen putiikin tiedotuspäällikkö kielsi asian ehdottomasti, ja ainakin kolmesti.

Asia jäi kaivelemaan. Mailasin Cuba Si -lehden toimitussihteerille Tomi Kuhaselle kysyen, mistä hän oli uutisen napannut. Vastaukseksi tuli pino linkkejä ulkomaisten tiedotusvälineitten nettisivuille, joissa asia oli otsikoissa/ingresseissä siten kuin Cuba Si -lehti kertoi: Kuuba on maailman ainoa maa, jossa toteutetaan kestävää kehitystä käytännössä, WWF toteaa Living Planet -raportissaan (valitettavasti olen hukannut linkit, mutta yksi juttu ainakin oli http://www.mexico.com/ -sivulta).

Kiistelin sitten jonkin aikaa WWF:n tiedotuspäällikön kanssa asiasta, ja lähettelin hänelle niitä linkkejä. Lopulta hän myönsi, että WWF:n asettamien kahden kriteerin mukaan Kuuba on paras, mutta ”ei siellä kuitenkaan kehitys ole kestävää, koska siihen kuuluu niin paljon muitakin asioita”. Mainiota! Suomen WWF kiistää oman keskusjärjestönsä raportin tulokset tai vaihtoehtoisesti kiistää sen hyväksymät kestävän kehityksen kriteerit. Mainiota.

Mitkä ne Living Planet -raportin kriteerit ovat? Siteeraan suoraan WWF:n tiedotuspäällikön selvitystä:

”Kuuban osalta kyse on siitä, että vain Kuuballa on ekologinen jalanjälki per hlö alempi kuin henkilöä kohden käytettävissä oleva keskiarvo, joka on 1.8 hehtaaria, Kuuballa se on 1.5. Kuubalainen käyttää siis vähemmän luonnonvaroja suhteessa maapallon uusiutumiskykyyn kuin mitä on henkilöä kohden käytettävissä oleva keskiarvo. Kuuba myös täyttää UNDP:n Human Development Indexin (HDI) vähimmäisrajan, joka on 0.8. HDI mittaa mm. elinikäodotetta, lukutaitoa ja bruttokansantuloa.”

Mutta ei, ei Kuuba ole kestävän kehityksen maa, sanoo WWF:n tiedotuspäällikkö, ”siellähän ei ole demokratiaa”. Perusteellisen tietämättömyytensä päällikkö paljastaa lauseella: ”Myös kestävää kehitystä tukevan teknologian kehittäminen ja käyttöönotto on osa kestävää kehitystä eikä tämä osa-alue ole Kuuban vahvuuksia.” Tsiisus! Mitään muuta Kuubassa ei ole viimeiseen 15 vuoteen tehty kuin muutettu koko teollisuus energiaa säästäväksi, uusiutuvia luonnonvaroja ja kierrätysraaka-aineita käyttäväksi! On kehitetty aivan uutta teknologiaa. Tämä tietysti alkoi pakon sanelemana, kun suuri tukija Neuvostoliitto romahti ja USA tiukensi kauppasaartoaan.

Mutta huippuälykäs Fidel huomasi pian, että energian säästö ja koko kestävä kehitys on tulevaisuuden juttu ja julisti Kuuban pyrkivän kestävän kehityksen mallimaaksi! Ja sitähän se nyt on, mikäli uskomme WWF:n Living Planet -raporttia emmekä tiedotuspäällikköä…

PS: Mainio Cuba Si -lehti kertoi taas numerossa 1/07 hienon uutisen Kuuban ekologisesta vallankumouksesta (josta Suomen WWF ei tiedä mitään). Kuuba on ensimmäisenä maana maailmassa jättänyt jäähyväiset hehkulampuille. Viimeisetkin hehkulamput vaihdettiin sähköä säästäviin pienoisloisteputkiin viime vuonna. Ja mikä parasta ja perin kuubalaista: lamput vaihdettiin ilmaiseksi! Väestön sähkön kulutus on pienentynyt noin 20 prosenttia, kertoo Cuba Si -lehti. Taidanpa taas valistaa Suomen WWF:n tiedotuspäällikköä.

torstai 8. maaliskuuta 2007

Demokratiaa?

Kuljin tänään iltapäivällä sohjoista puistopolkua pitkin Columbukseen päin, aurinko paistoi. Talitintti lauloi hengästyneesti sitä lyhennettyä, kiireistä kaupunkiversiota omasta laulustaan: tity-tity-tityy. Ti-ti-tyytä ei enää kuule, mutta muistan sen elävästi lapsuuteni keväistä Punkaharjulla. Käppäilin
ennakkoäänestämään naista, Naistenpäivän kunniaksi. Äänestin epäitsekkäästi nuorta, joka ei aja vanhusten asioita eikä taatusti pääse eduskuntaankaan - vielä.

Ja miksi ei pääse eduskuntaan, vaikka on erittäin viksu ja vilmaattinen? Siksi, että hänellä tai hänen puolueellaan ei ole varaa:
- vuokrata vaalityöhön kuukaudeksi matkailuvaunua, joka on teipattu ympäriinsä isoilla ehdokkaan kuvilla ja numerolla
- jakaa postin kautta jokaiseen talouteen oma esite
- maksaa isoja mainoksia kaikkiin lehtiin
- mainostaa tv:ssä
- tehdä vaalikrääsää kansalle jaettavaksi
- palkata vaalityöntekijöitä
- jakaa ilmaiseksi hernesoppaa, kahvia, pullaa ja suklaakarkkeja toreilla
- teettää itselleen ja vaalityöntekijöille takkeja, joissa on ehdokkaan nimi ja numero
- ym.

Ja lisäksi siksi, että hän ei saa puheaikaa lähes jokaisessa vaaliohjelmassa tv:ssä eikä edes Uutisvuodossa.

Edellä kuvattu on selostus Eero Heinäluoman kampanjasta, joka tulee vastaan kaikkialla - ilmeisesti siksi, että se on isolla rahalla läsnä kaikkialla ja tunkee sisään postiluukustakin.

Summa summarum: Tämä länsimainen demokratia on silkkaa rahan valtaa. Äänethän meilläkin OSTETAAN (ks. esimerkki yllä). Ei tällaiset vaalit ole demokraattiset, joissa toisilla ehdokkailla on rahaa ja toisilla ei.

Ja vielä pitemällä ollaan Yhdysvaltojen "demokratiassa", jossa on vain kaksi toisensa kaltaista puoluetta, muilla ei ole mitään sanomista. Tätä länsimaista "demokratiaa" sitten levitetään suurella metelillä ja pommituksilla muun muassa Afganistaniin ja Irakiin, ja hieman matalammalla profiililla moniin muihin maihin.

Hyvä uutinen tänään on kuitenkin se, että äänestyspaikalla Vuosaaren postissa oli ruuhkaa. Ilmoittautumisvirkailija pysäytteli jonoa aina välillä, koska oli liian paljon äänestäjiä kahteen koppiin jonottamassa. Jonottaminen ei harmittanut tällä kertaa. Ruuhkaa vaan lisää äänestyspaikoille!

keskiviikko 7. maaliskuuta 2007

Tiukkapipoisia 2

Tässä lisää seli-selityksiä sille, miksi blogini nimi on Pipo löysällä. Uskontojen lisäksi myös kommunistit ovat kautta lyhyen historiansa olleet pipot piukassa. Marxia, Engelsiä, Leniniä, Trotskia, Gramscia, Maoa ym. on tulkittu oikeaoppisesti tai vielä oikeaoppisemmin. Samoista perusasioista (painetuista kirjoista) löydetään eri asioita ja painotuksia loputtomiin. Ymmärrettävää, mutta mitä järkeä?

Kommarit eivät voi tehdä yhteistyötä eivätkä voi edes olla vaaliliitossa toisten kommarien kanssa. Se on surullista. Miksi ei pohdita, mitä yhteistä on Marxinsa lukeneilla? Miksi korostetaan eroja eikä voida hyväksyä muita samoihin päämääriin pyrkijöitä? Ja mitä eroa loppujen lopuksi on kommunistilla ja sosialistilla, jos ihan perusasioista puhutaan?

Nyt kun maailman tilanne uusliberalistisen globalisaation kourissa alkaa olla todella hälyttävä, siteeraan Kommunistista manifestia hiukan muunnellen: Kaikkien maiden kommunistit, liittykää nyt helvetissä jo vihdoinkin yhteen!

perjantai 2. maaliskuuta 2007

Tiukkapipoisia 1

Pitkään olen meinannut ja aikonut blogin perustaa, mutta kirjoitusmehut ovat huvenneet lähinnä kirjeenvaihtoon sähköpostilistoilla. Keskustelua on monilla listoilla, välillä kipeääkin. Blogin otsikon leväytin siitä ajatuksesta, että on niin paljon tiukkapipoisia oikeassa olijoita, että yritän itse välttää sitä (vaikka se saattaa olla perisynti minullakin, monien mielestä).

Kristilliset ottivat näihin 2007 eduskuntavaaleihin itseironisen, hauskan tunnuksen "tiukkapipo". Pipon nosto siitä heille!Mutta kohdalleenhan se osuu, kun ajattelee miten monia eri uskontokuntia on pelkästään Kristuksen seuraajissa. Kuinka monta uskontokuntaa ja lahkoa on Suomessa? En tiedä enkä nyt viitsi googlata, mutta monta, monta. Ja kaikki ovat oikeammassa kuin muut, toiset eniten oikeassa.

Kristinuskoa on puhdistettu vääräoppisista sen historian kuluessa milloin mitenkin: tappamalla inkvisiorovioilla, eroamalla ja erottamalla tai puhdistamalla lutherilaisesti oppia. Tämä puhdistaminen tietysti liittyy tiukkapipoisuuteen, siis ehdottoman oikeassa olemiseen.

Oi voi, on se vaikeaa tuo oikeassa oleminen! Raamatun tekstit ovat tietysti vanhoja ja hämäriä - ja epäselvyyttä asioista antavat lisäksi huonot käännökset eri kielille. Mutta ei kun pipo tiukkaan ja oikeassa olemaan, oman porukan mukavassa seurassa! Vaeltakoot muut pimeässä laaksossa!

torstai 1. maaliskuuta 2007

Alku aina hankalaa...

On vaikeuksia aloittaa blogi, jonka pitoa olen miettinyt jo vuoden. Siis teknisiä vaikeuksia. Pitää tutkia asiaa. Tuttavapiirissä ei ole ketään bloggaajaa, tiettävästi, jolta kysellä neuvoa.